Olen edelleen lyhyt

 

Otsikko ei yritä sanoa, että olisin pettynyt, että olen edelleen lyhyt; lyhyys vain on harvoja asioita, jotka ovat edelleen samoin kuin täman blogin aloittaessani. Suurin osa teistä tietää – vaikken olekaan täällä asiasta kertonut – että olen ollut vuoden naimissa. Kyllä. Minä pikkuruinen ”androgyyni” meninkin oikean, pitkän, kivan miehen kanssa ihan aikuisen oikeaan avioliittoon. Sormuskin on, joskin vasemmassa kädessä sen vuoksi, että se oikeasta nimettömästä hassun nivelen takia putoaa. Mitä kaikkea poikkeavaa – sukupuolettomasta– trans-sukupuoliseen -  ehdinkin itsestäni 47- vuotta ajatella, johtui vain (minun tapauksessani) siitä etten ollut oikein koskaan tullut ihan vaan tavallisena naisihmisenä kohdelluksi. Nykyään lyhytkasvuisuus ja vammaisuus ovat elämäni pienimmät asiat, siitäkin huolimatta, että iän myötä (olen nyt 48-vuotias) konkreettinen vammaisuus on selvästi lisääntynyt. En saa enää hiuksiani itse nutturalle, vaan Markku ne joka aamu minulle laittaa. Olka-ja kyynärnivelten kulumien takia käsien liikeradat ovat hyvin pienet; takinkin kultainen markkunen minulle pukee päälle -  ja oikea käsi etenkin on hyvin voimaton. Edellisestä huolimatta olen yrityksemme ainoa ompelija, eli ei tässä nyt vielä mitään valittamista; kädet toimivat – ja ovat maailman parhaat – minähän se käsineni olen, joka ompelen kaikki Suomen Liivineulomon liivit ja hoikistajat ja selkätuet. Markku leikkaa ja minä pistelen kasaan. Kovasti teemme töitä ja paljon olemme kaikenlaista – kantapään kautta – oppineet. Kiitos kaikille asiakkaille, jotka ovat sietäneet harjoitteluvaiheen työmme. Onneksi nykyään tuotteitamme kehtaa jo kutsua suomalaiseksi laaduksi ja osaamiseksi – mutta kieltämättä tie on tuntunut toisinaan hyvin kivikkoiselta. Pienen yrityksen pyörittäminen on laskusta laskuun sätkimistä.

Kafka mäyriäinen asuu Isän ja Äidin luona, täyttää ensi keväänä kahdeksan vuotta ja on tyytyväinen elämäänsä; kulkee mukana kaikkialle paitsi saunaan lauantaisin. Baba ja Bodil – seuranaan Markun Miska; 10-vuotias maatiaiskissatäti – asuvat kanssamme Neulomossa. Markku kutsuu Babamiestä kylkiäiseksi. Piiiiiiitkäjalkainen kollipoika kun rötköttää usein tuossa minun olkapäälläni. Buudil sai viime jouluntienoilla kuusi pentua; viisi poikaa ja yhden tytön! Buudil oli poikkeuksellisen hyvä ja tyytyväinen kissamamma, mutta kotiin palattuaan muuttui taas babasen pikkusiskoksi, joka matkii veljeään kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassa. Nyt kun seassa on rauhallisen-kärttyisä maatiaskissa, niin huomaa vielä selvemmin, miten erikoisia siamilaiset ovat; ”puhuvat” KOKO AJAN  suureen ääneen, ovat ihmisen kissoja – monessa mielessä hassuja koiria; babasesta naapuri kysyikin, sen käytävässä nähdessään ”onko se koira”?

 

Liivineulomomme on pikkuhiljaa päässyt ihmisten tietoisuuteen. Sosiaalisessa mediassa näkyminen on ollut ajan puutteen vuoksi suurimpia haasteitamme – onneksi kaikella on tapana hoitua – näin kävi myös näkymättömyydellemme, joka yksinkertaisesti  vain päättyi. Ylen paikallistoimitus tulla tupsahti ja teki meistä sekä radio, että televisiojutun – ja pam – puhelimella ei soitetakaan meiltä päin liikkeille, vaan puhelimella soittavat meille ystävälliset ihmiset liivitarpeineen ympäri Suomen. On ollut huojentavaa huomata, että vaikka emme pystykään kilpailemaan halpatuontimaista tulevan alusvaatepaljouden kanssa, niin meitähän tarvitaan. On paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat erikois-tai yksilöllisesti valmistettuja alusvaatteita; liivejä ja tukituotteita. Ja mikä hauskinta; se, että olemme silmiinpistävän erikoinen pariskunta ei olekaan miinus vaan plussa, joka auttaa ihmisiä vaivoineen rentoutumaan seurassamme ja kertomaan mitä puuttuu ja mitä pitäisi saada, jotta elämä sujuisi tuskattomammin ja  ilman jatkuvaa alusvaatteista hermoilua.

 

kuinka monta kärpäs-sientä kuvassa näet? :):):)

klikkaa: Rintaliivien ompelutaito jo melkein katosi Suomesta - sitten pariskunta osti alusvaateyrityksen netistä.

Onko jalompaa olla leijona, vaiko kaniini, jonka leijona syö?

Mietin onko vakavamielisen pohdiskelun pulppuaminen päästäni merkki siitä ettei kaikki ole hyvin, vaiko siitä, että kaikki tosiaan on hyvin - ja päädyin jälkimmäiseen. Privaatissa elämässä ja yrityksessä kaikki hyvin; suurista muutoksista huolimatta minä olen edelleen vahvasti oma itseni ja minuuteeni kuuluu vakavamielinen pohdiskelu.

Olen viimeisten parin vuoden ajan tiedostanut vahvasti omien ajatusteni ja ajatusteni myötä oman käytökseni konkreettiset seuraukset sekä lyhyen, että pitkän ajan tulevaisuudessa. Se mitä minä ajattelen tänään on tarkka muotti huomisen mudostumiselle. Ymmärrän etteivät kaikki koe edellistä lausettani positiivisena eivätkä missään nimessä halua kantaa moista vastuuta tai syyllisyyttä elämästään, mutta minulle lause on tuhatprosenttista armoa! Minulle lause tarkoittaa riippumattomuutta kaikista ”tosi asioista” ja vapautta olemaan ja tekemään mitä ikinä toivon ja tahdon. Minulle lause on äärimmäsitä onnea ja Jumalan rakkautta – mutta, kuten sanoin; ymmärrän, että konseptin voi käsittää myös toisin ja antaa sen syyllistää ja masentaa -  en siis kehoita enkä kannusta ketään uskomaan tavallani.

Edelliseen pohjaten olen viimeaikoina miettinyt mikä käytöksessäni aiheuttaa (tai mahdollistaa, ei ole syytä vaittää, että rooli olisi negatiivinen) sen, että kaikissa ja eritoten lähimmissä ihmis-suhteissani, olen aina (nytkin) elämän-näytelmän palvelija, yhtä vahvasti kuin näyttelin vuosikymmeniä aina ja pelkästään yksinäistä ja rumaa: Roolini oli hetki-hetkeltä etenevässä kuvaelmassa – vuosikymmeniä! – ”vammainen” (käytän sanaa yhteiskuntapsykologisen negatiivisesti) koska itsetuntoni oli vammainen; itseään häpeilemättömästi halveksiva. Edellisen nyt vahvasti tiedostettuani ja saatuani pelkästään käyttäytymistäni muuttamalla hyvin pienessä ajassa täysin uudenlaisen elämän, uskallan ja koen jopa velvollisuudekseni edelleen tiedustella itseltäni, onko käyttäytymiseni nyt sellaista, että se poikii roolin, jonka sisimmässäni haluan? Haluanko hahmoni hallitsevaksi sivujuonteeksi vieläkin palvelemisen?

”Onko jalompaa olla leijona, vaiko kaniini, jonka leijona syö?” ... On selvää, että nykyaika ihannoi myös naisten pallonpuoliskolla kaniineja haarukoivia leijonia ... mutta jalompaa olla syöjä kuin ateria? - täysin aikaan ja asenteisiin sidottu mielipidekysymys, ei muuta. En missään tapauksessa ollut halusta vammainen ja johdatellut kanssaihmisiäni vastavuoroisesti  harjoittamaan vääristynyttä eriarvoisuutta -
mutta - ehkä - luulenpa -
olevani halusta ja tyytyväisenä palvelija - palvelijat ja vain palvelijat mahdollistavat maailmassa olevan suuruuden.
Kyllä.
Minä HALUAN pestä kaikessa hiljaisuudessa toisen ihmisen vaatteita, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa prinsseäjä ja prinsessoja, jotka tuskin edes pissaavat, saati hikoavat, likaantuvat, tekevät virheitä tai ovat vain ihmisiä.
Olen luonnoltani jumaltentekijä - nautiskelen siitä, että näen ihmisten yltävän odotuksiaan korkeammalle -  ja hyvin ylpeä tuosta jalosta ateriaksi asettumisen kyvystä - ilman roskakuskeja, me kaikki olisimme vain eläimiä! ... Siispä: Leijona tulee jaloksi syömällä kaniinin ja kaniini jaloksi tulemalla leijonan syömäksi. (Kysymys on vapaasti lainattu Gahlil Gibranilta).

Toinen merkillinen kysymys, jota tänään pohdin – jonka miellän olevan Herman Hessen syy kirjoittaa eepos Lasihelmipeli kaikessa moninaisuudessaan – on; kuuluuko ihmisen vaihtaa palvontansa kohde, mikäli hän löytää Jumalansa Jumalan? ... Minun mielestä ehdottomasti täytyy, ja ennen kaikkea vailla minkäänlaista häpeää, surua tai uskottomuuden pelkoa - mutta huomaan, että vastaus ei ole ollenkaan yhtä yksinkertainen ja selvä muille ihmisille. Ja tämä – toisten ihmisten – epäselvyys syvästi, jostain merkillisestä syystä hämmentää mieltäni. ... Tiedän – ei päätä eikä häntää, mutten osaa muullakaan tavalla tänään ilmaista miksi en täysin ymmärrä ympäristöäni.
 

Ihmisiä, autoja ja pitsiä

Aivan ensinnä; olen velkaa kaksi taulua. Akvarelleja pitäisi maalata useita, mutta ihan velka-velkaa olen kahden ihmisen työt. Anteeksi Jaakko ja Steven! Toivotaan, että tämä blogikirjoitus enteilisi niiden pikaista valmistumista.

Hiukseni ovat aika pitkät. Selkäni on taas kipeä – ja ihan oikea, toinen ihminen on ottanut minut mukaansa elämään. En, vaikka tämäkin blogi on täynnä kirjoituksia aivojeni ahdingosta, osannut kuvitella kuinka merkityksellistä on tulla ”mukaan otetuksi”. Olen tietysti edelleen lyhyt ja vammainen, mutta samalla pitkä ja kaunis ja täysin vammaton. Töhellän edelleen kovalla kiireellä aamusta iltaan, mutten enää millään tekemiselläni todistele ihmisyyttäni, joka on vihdoin itsestäänselvyys. Yksinäisyys on kuolemattomuutta painottomuuden pimeydessä, eli kadotus. Ihmiset, jotka eivät ole yksinäisiä, ovat täysin, riittämättömän rauhassa yksinäisten lähimmästensä yksin jäämisestä.

Baba ja Buudil ovat isoja kissanmötkäleitä – minun silmissäni ... kaikki muuta näkevät ne isokorvaisina, laihoina avaruusolentoina; mutta kyllä, ovat ne isoja, kauniita kissanmötkäleitä. Buudililla on Klaukkalassa sulhanen nimeltä Henry, jonka luona mirrineiti vietti viikon heinäkuun alussa. Vielä ei tiedetä tarttuiko reissusta elimistöön ”eliöitä”, mutta jos nisät tämän viikon perjantaina muuttuvat valkoisista punaisiksi, niin mahassa asuu muutakin kuin neitosen selvästi kasvaneeseen nälkään mussuttelemia kana-aterioita. Babanen on hontelo, hauska kastraatti, joka lentelee kuin ikkunasta kissaväen ihailemat lokit pikku emännän olkapäälle - kun hanna avaa jääkaapin, kun hanna solmii kengän-nauhoja, kun hanna menee vaatekaapille, kun hanna lapioi pissapaakkuja hiekkalaatikosta ja aina-ihan-muuten-vaan, jos hannaan ei muutoin saa Babasta tyydyttävää kontaktia. Babanen todellakin haluaa kontaktin – keskustelua – ja vierekkäin köllöttelyä – tai muuten Babanen mölisee ja lentelee ja mölisee vielä vähän kovempaa.

Kafka muuti joulukuussa Isän ja Äidin kanssa Hätilään - noin viiden kilometrin päähän - vanhempieni asuttua koko koirasen alkuelämän (6-vuotta) samassa rapussa kanssamme. Tappijalka oli tottunut niin paljoon liikuntaan, että kaiken ulkoilun oli mahdotonta jäädä yksin minun suoritettavakseni – ja muutoinkin; tosi asia on aina ollut, että mäyrämies tykkäää eniten-maailmassa Isästä ja Isän kanssa metsäilystä, joten se asuu nyt juuri siellä, missä haluaakin asua - ja nukkua; Isän ja Äidin poposessa. Kyllä. Kafka on hyvin onnelinen Hätilässä. – Myös minä olen onnelinen sen siellä olosta, kun näen selvästi, että Ystävälläni menee hyvin.

Suurinta suurta ja uusinta uutta on tietysti Liivineulomo! (... heti ihmeellisen ihmiseni jälkeen). Minusta, epäseksuaalista, androgyynistä, joka itse käytän ”anti-liivejä” – on tullut rintaliivitehtailija! Tietokoneeni sivuhistoria pursuaa pitsiin ja lycraan käärittyjä naisvartaloita! Kuka olisi osannut moista loppuelämää minulle ennustaa!? Olen innoissani – tietysti.... Ai niin! - ja minulla on ajokortti! Kävin maaliskuussa autokoulun.

Ymmärrän ettei ihmis-suhteisiin pitäisi kuulua puolen - kymmenen vuoden taukoja, kuten minun kohdallani tuppaa tuon tuostakin käymään, en myöskään ole kovin taitava facebook persoona, mutta tässä sitä taas mennään kohti avoimempaa ja sosiaalisempaa aikakautta, toivoen että saan jälleen liittyä joukoonne.

Tervetuloa seuraamaan neulomomme kehitystä sille avatussa blogissa: Suomen Liivineulomo