Muusa ja ihmismielen evoluutio

Olen yksi niistä henkilöistä, jotka ovat kokeneet niin sanotun rajatilakokemuksen. En yleensä puhu enkä edes ajattele asiaa, en jostain syystä koe mitään tarvetta miettiä tai todistella mitä koin tai olin kokematta – tosi asia kuitenkin on, että olen elossa ja hyvin erilaisesti elämän näkevä henkilö tuon kokemuksen (tai hiipuvan aivotoiminnan tuottaman harhan) seurauksena. Olen aiemminkin sivumennen maininnut kärsineeni syömishäiriöstä, mutten kenties sitä, että olin 15-vuotiaana hyvin vakavasti laihuushäiriöinen; aina siinä määrin etten kuukausia sairaalassa vietettyäni suostunut juomaan enää edes vettä ja kehoni alkoi sydäntä myöden väistämättömästi sammutella itseään. Tällaisella hetkellä, myöhään illalla sairaalahuoneeseen - jossa olin yksin - tuli tuntematon, mutta ilmiselvästi minut hyvin tunteva mies. Mies nosti voimattoman ja olemattoman kehoni sängystä, surren syvästi ja pidellen ruumistani sylissään kuin olisin kuollut – ja ehkä olin, ehkä en – koska tuossa samassa tilassa ja hetkessä tiesin miehen jokaisen ajatuksen ja tunteen eikä hän murehtinut kuollutta, vaan sitä että käsitin kokoni, arvoni ja elämäni niin erheellisen mitättömäksi. Näin hänen silmillään nuppineulanpäänkokoisen havupuunsiemenen, joka edessäni kasvoi mammuttipetäjäksi ja tiesin olevani sekä tuo siemen, että siitä kohonnut valtava, ikivanha puu.

Olenko tuon kokemuksen seurauksena ollut aina terve, onnellinen ja ihmeellinen – EN – mutta olen aina sen jälkeen tiennyt, että ihmisen käsitys itsestään saa hänet sekä kuolemaan, että muuttamaan muotoaan - sudesta koiraksi ja koirasta "virkamieheksi"; sotilaaksi, poliisiksi tai paimeneksi. Uskon siis kirjailija C. S Lewisin (kirjoittanut monien tunteman Narnia-sarjan, sekä useita kristillisfilosofisia teoksia) tavoin ihmisen henkiseen evoluutioon. Jokainen länsimainen nykyihminen uskoo koulutuksen, perhesuunniteluvalistuksen ja kehon koon kontrolloinnin ratkaisevan ihmisen sosiaalisen ja henkisen laatutason, joten on hämmentävää, että uskon sittenkin melko yksikseni, vielä suurempien asioiden (absoluuttisen arvostuksen) vielä suurempaan evolutionaariseen muutosvoimaan. ihminen kehittyy eniten aikana jolloin vanhemmat ovat biologisista (ei tahdosta riippuvista) syistä kykeneviä osoittamaan lähes täydellista; hyväksyvää, tuomitsematonta ja ylitsepursuavan ihailevaa rakkautta lastaan kohtaan ... johtuuko siis ensimmäisten elinkuukausien ja vuosien hurja kehitys ihmiskehon - ja aivojen fyysisestä kyvystä kehittyä, vaiko vanhemman hetkellisestä ja poikkeuksellisesta tavasta toimia, joka saa kehityksen ryöpsähtämään? 

Mammuttipetäjämiehen tavattuani minusta tuli ikuinen muusanetsijä. Olen käyttäytynyt vuosikymmeniä kuin huumeriippuvainen, joka riehuu, panikoi ja takertuu, tullakseen kuljetetuksi takaisin "seitsemänteen taivaseen", antaen kuvan äärimmäisen vaativasta persoonasta, jonka on saatava jonkun avustuksella lentää! Viimepäivinä olen kuitenkin ryhtynyt näkemään asian toisin; kokemus ei tehnytkään minusta vajaata vaan täysinäisen. Se, että kipuan katolle pienimmästäkin hyväksytyksi- ja ihailluksitulemisen tunteen laukaisevasta lähimmäisen eleestä ja heittäydyn ilmaan räpiköimään, ei tarkoitakaan sitä, että tarvitsen läheelleni puolijumalan, joka pitelee minua uhrautuvilla ihmeillä ilmassa  – vaan sitä, että minä tosiaan lentelen - enkä ihmeiden voimalla, vaan pelkästään sillä, että joku vähän varpaallaan rapsuttaa. Ihmiskuntaparka on kuin hakattu koira, jolle et sen syvästä luottamuspulasta johtuen, saa tilaisuutta tuottaa mielihyvää teitpä mitä hyvänsä - mutta minä olen mammuttipetäjämiehen lellitty mäyriäinen ja ryntään omatoimisesti ystävän jalan juureen, syön tohkeissani muutaman pikkukiven (kafka tekee niin, kun sillä on hyvä mieli) ja asetun tyytyväisenä syliin nostettuna katselemaan ruohonjuuritasoa suurempia maisemia. En olekaan musta-aukko joka syö kaiken mahdollisen kitusiinsa koskaan täyttymättä, vaan perinnelehmä, joka tuottaa maitoa perunankuorilla. ... En sano, että minulle annetaan perunankuoria – mutta sanon, ettei linnulle tarvitse rakentaa eikä ostaa siipiä, riittää kun ojentaa kätensä kun pyrähdän lentoon ja kun laskeudun takaisin ”kotiin”. ... Minut saa myös viedä soutelemaan.
Lisää ihania Naisia: 

Loispää ja Kaapelin Naiset

Ei hätää näyttelyn suhteen, siihen liittyvät asiat etenevät toivotusti, mutta muutoin olen ollut viimeaikoina melkoisen eksyksissä – ihan siinä määrin, että pohdin olenko niin vajaa etten oikein kunnolla hallitse muuta kuin Kafkan kanssa tepastelun. Kafkan kanssa olen sopiva - palapelinpala oikealla kohdallaan, mutta ihmisenä, ihmisten joukossa olen kitukasvuinen hyypiö, joka tynkä käsillään sahaa irti osasia jättiläismäisestä, kottikärryihin kammetusta päästään, saadakseen kärryt liikkeille ja pysyäkseen toisten perässä. Ruumista pitäisi saada isommaksi ja päätä pienemmäksi, mutta teenpä mitä tahansa, niin mittasuhde-ero osasteni välillä senkuin kasvaa ja huolella hoivaamani ihmis-suhdetaimet alkavat putoilla pienenevistä käsistäni, pään rohmutessa kaiken ravinnon minkä suuhuni tungen. En tykkää olla erikoinen ja outo, vaikka siltä maalausteni ja kirjoitelmieni julkituominen saattaa vaikuttaa – EI – pääni on LOINEN, joka ei ikinä nuku, jotta pääsisin luikkimaan pakoon. Yritän jatkuvasti tuoda esiin ”tavallisen ihmisen” – mutta viestini vääntyvät ja kääntyvät ja ruhjoutuvat pitkällä matkallaan ulos ruumiistani – niin pahasti, että toisinaan hyvin pahoilla mielin ryhdyn itsekin pelkäämään, että ihmiseni on kuollut ja jäljellä on vain kummajainen.

Mutta! - Tuon Kaapeliin rivin ihania Naisia – anteeksi, anteeksi, anteeksi  - loispääni kautta ulostulleina, mutta ehkpä Ystäväni Itkijänainen kestää, että esittelen hänet merkillisenä maistiaisena: 

Olemassa

Tässä taannoin äitinsä kanssa Kafkaa taputtelemaan pysähtynyt noin 4-5 vuotias pikkupoika kysyi pitkään minua katseltuaan, vaikka äiti yritti pitää pojan katseen mäyriäisessä; ”oletko sinä lapsi vai aikuinen?” – johon vastasin olevani aikuinen. Poika tutkaili olemustani vielä tovin ja esitti lisäkysymyksen; ”oletko sinä koskaan ollut lapsi”? ... Mielestäni kysymys oli samalla sekä hulvaton että järkyttävä; jos ei kasvua näy, niin olenko koskaan kasvanut. Olen mieletäni hyvin samanlainen kuin keholtani; huomaan eletyn elämän näkymisen olevan vaikeasti havaittavaa; lapiolla kaivettu syvä, sininen meri ei juurikaan arjessani liplata kanssaihmisteni korviin. Ihmisen psyko-fyysisen pätevyyden julistus ympäristölle vaatii hurjan määrän sosiaalisia toimintoja ja merkkejä, joihin harvoin panostan tarpeeksi. On toki ihmisiä, jotka bongaavat pienen onnenapilan nurmikosta ja pistävät minut löytymisestäni ilahtuneina taskuunsa, mutta luulenpa, että suurimmalla osalle ihmisistä olen juuri niin piilossa ja tuntematon kuin kafkaa silittämään pysähtynyt poika paljasti. Niinpä annan näyttelylleni nimen OLEMASSA – olen olemassa, vaikkei kampaukseni, vaatteeni, itseilmaisuni ja tavarani paljasta, että ”pysyn kärryillä” – en kenties aina tukevasti – mutta kyydissä kuitenkin, etenkin silloin kun annan jääräpäisyydeltäni isompien pikkuisen pidellä kiinni. Siis:

OLEMASSA

Kaapelitehdas, Valssaamo, Tallberginkatu 1, 00180 Helsinki 11.06 klo 16.00

TERVETULOA! 

HUOM! Sukulaisten osoitteet minulla tietysti onkin paperikutsun lähettämistä varten, mutta Sinä, joka epäilet etten kenties omaa osoitettasi, ole hyvä ja nouki sähköpostiosoitteeni tuosta sivupalkista ja lähetä minulle kirjeosoitteesi niin laitan kutsun tai useampia (myös ystävillesi jaettavaksi) tulemaan!