Kauniit ja rohkeat / The bold and the beautiful

Ystäväni "Avustaja"

Selkäni on vaivannut taas neljä viikkoa niin, että olen lääkkeistä pilvessä, kykenemättä juuri mihinkään. Onneksi on piippua poltteleva avustaja, joka kertoilee minulle merkillisiä tarinoita, merkillisistä asioista.

Ämpärillä

Tungosta keittiön ikkunalla

Kaunis Elämä

Kafka ja kissat voivat hyvin. Bodil päästää mäyriäisen ihan lähelle, muttei anna vielä Baban tavoin Kafkan nuolla mahaa, pyllyä ja korvia – ja pyllyä ja mahaa ja pyllyä! – en tiedä antaisinko minäkään, jos olisin pikku Bodil, sillä Kafkanen kenties tykkää hivenen liian paljon kissan pesusta – ei niin ettäkö se haluaisi purra, mutten ole ihan varma etteikö sille tulisi putsatessaan mieleen vienoja seksuaalisia haluja. Kafkanen kuitenkin ottaa käskystä etäisyyttä ja hillitsee itsensä - ja Babanen tuntuu olevan viattoman tyytyväinen, että koirapojalla on edes jonkinsortin positiivisia tunteita sitä kohtaan. Vessa-asian suhteen olen ottanut aikalisän; sain kasvattajalta neuvon olla asian kanssa kärsivällinen jottei pennuille tule pissaamispelkoa ja sen myötä vaivoja. Tunnustettakoon myös, että jatkuva hiekkalaatikon haju ja nopea täyttyminen ensimmäisen viikon aikana oli yksinomaan minun syytäni; muistin väärin mitä minun tuli teollisen ruuan lisäksi uusille ystävilleni syöttää; eli ostin sisälmyksiä sydämen sijaan ja pennut tosiaan olivat monta päivää ripulilla. Sisäelimet ovat liian vahvaa ruokaa syötettäväksi joka päivä, toisin kuin sydän, joka on lihas. Nyt kakka on kiinteää eikä mitään ulostetta tule kummaltakaan sellaisia määriä, että hiekkalaatikko haisisi, joten taidan tässä välissä opettaa pennuille valjaissa ulkona kulkemisen ja palaan vasta sitten pikkuhiljaa vessa-asiaan jos enää tuolloin katson asian aiheelliseksi. Kissani ovat suurenmoisia! Rohkeita, ystävällisiä ja puheliaita – ja pitävät minusta ... niin paljon etten voi enää aamusin kirjoitella teille, koska molemmat syöksyvät heti tietokoneen avatessani näppäimistölle istumaan ja kertovat suureen ääneen tarinoita nenät kiinni naamassani! Neiti Bodil on kovasti rohkaistunut ... ja Baba – Babaa ihmeellisempää kissapoikaa tuskin onkaan!

Aivoparkani on tällä hetkellä täynnä rihmastoa niin kuin homeen peittämä mansikka. En suoriudu lupaamistani töistä; pyydän anteeksi kaikilta, jotka odottavat jotain tapahtuvaksi taulutilaustensa suhteen – valitettavasti mitään ei juuri nyt tapahdu. Olen ihmis-suhteissani jotenkin niin totaalisen vajaa; olen kuin eläin, joka ei tiedä mikä eläin se on. Olen vuosien varrella kirmannut hanhien, sikojen norsujen ja kirahvien perässä aina hyvin toden tuntuisesti ”hoksaten” olevani mikä milloinkin kunnes pulpahdan todellisuuteen: Kaulani ei yletykää puun oksiin, eikä nenälläni voi ruiskutella vettä. Saan edelleen piipertää naapuripariskuntien perässä – joiden perässä olen tämän vuoden lentavänä elefanttina leijaillut – mutta nyt olen ruvennut kokemaan, että tulen aina hyvin yksikseni kotiin; vähän niin kuin päiväperho yököistä erillään.

Kyllä!

Hannibal Lecter

Tiistai-iltana kipusin aidan yli antamaan kissoille ruokaa, mikä kafkasen mielestä tuoksui PALJON paremmalle, kuin sen omat muonat saaden aikaan pettyneitä kateuden kiljahduksia, joihin myötätuntoisesti reagoin hakemalla namupussin ja rapistelemalla esiin kuivattuja lihanpalasia ”pääeläintä” hyvitelläkseni, vaan auta armias; kaksi siamilaista tunnistivat nekin namupussin rapinan ja syöksyivät hämähäkin jaloillaan ylös aitaa -  ja minä paniikissa tökkimään elikoita alas – tuloksetta! -  ajatellen, että nyt  niitä raatoja tosiaan tulee pikkuihmisen voimatta kaikkien kynsien ja mäyräkoiraleukojen keskellä mitään! ...Vaan mäyriäinenpä perääntyi ja jätti ruokansa pedoille, jotka öristen ja muristen popsivat suihinsa jopa kafkasen raa’at broilerinkaulat! Babanen etenkin on varsin  - en tiedä mitä; rohkea, röyhkeä, älykäs? – se tallustelee muina miehinä mäyriäisen nenälle ja mölisee. Kafka ottaa - sekin - tilanteen hyvin rennosti, mutta minä kyllä pelkään, että menee silmät - tappijalka on niin todella matala -  ja sitäkin, että kissojen peräpäät ilmiselvästi tuoksuvat vielä metsämiehen nenään saaliilta, joten niiden haistelu saa aikaan pientä vietinvapinaa, ryntäilyä ja yleistä kaaosta.

Niinpä eilen ostin – kaikkien hengenpitimiksi – kafkalle jättiläiskoiran kunokopan, johon tungin koko pienen mäyriäisen pään, vaikka eläinkaupan naiset huvittuinena päivittelivät, ”ettet sinä niin voi tehdä” – vaan niinpä minä tein. Ja hyvin menee; Hannibal Lecter vipeltää  - mielestäni hyvinkin sivistyneesti –  koko huushollin vallanneiden lemikkiensä perässä, pitkäkaulojen pysähtyessä tuon tuostakin tunnustelemaan onko naamarin sisällä älyllistä elämää. ... Sitä samaa minäkin tänä aamuna pohdin, kun ukkeli päätti hiekkalaatikkoa naamarin reiästä livoskelutaan! – kyllä; livoskelutaan – PISSIÄ laatikon kylkeen. Kiljuin, mutta ryökäle jatkoi vain lorotusta selvä maire naamallaan! Tapahtuman seurauksena vessa HARPPASI kohti kylpyhuonetta ja tänään illalla saattelen haisevan boksin perille asti. Huomenna nostan laatikon pöntön päälle – ja ensiviikolla lähtee ensin hiekat ja sitten laatikko! Mutta. Kaiken kaikkiaan menee odottomattoman hyvin. Pidämme mäyriäisen kanssa lemmikeistämme kovasti, vaikka olemmekin joutuneet sietämään molemmat sitä sun tätä – kafkanen ei meinaa malttaa lenkille lähteä ja ennen niin ylen ihmeelliset naapurit saavat rupatella pihalla keskenään – mäyriäinen ei kissanhoidoltaan mitenkään nyt ehdi.

Baba, Bodil ja Kafka

Saanko esitellä: Baba ja Bodil, tai oikeammin Bubba (etelän velikulta) ja Bodil – ja tietysti Kafka, joka osaa jo hillitä itsensä niin, että kissat uskaltavat peuhata aidan takana vaikka mäyriäinen katselee – ja kafkahan katselee; vein sille patjan, ettei tarvitse tuntitolkulla paljaalla lattialla maata. Ostin minä metsämiehelle myös kuonokopan; aita olkoon otusten välissä nyt ainakin viikon ja sen jälkeen tappijalka saa mennä sekaan vaarattomaksi naamioituneena.

Bubba on sielultaan pikkuinen siro, suurikorvainen koira, se kulkee perässä ja kyselee ”hanna mitä sinä teet, hanna mitä sinä teet, hanna mitä sinä teet” – ja sitten hanna selittää ja Bubba-poika suureen ääneen ihastelee. Pikku-kolli jopa kellii selällään ja odottaa, että vatsaa rapsutetaan. Bodil sen sijaan on sievässä pienessä päässään päätellyt, että toistaiseksi vähäinen valveillaoloaika pitkien, toistuvien päiväunien ketjussa kannattaa ehdottomasti käyttää mieluummin syömiseen ja kauneudenhoitoon kuin epäilyttävän pikkuihisen miellyttämiseen. Kun Bubba toisessa huoneessa karjuen tiedustelee ihmisystävän koordinaatteja - Bodil ei yhdy kuoroon, vaan paheksuu ettei sisaren seura velikullalle riitä.

Täällä lemuaa! – Siirrän toilettia pikku hiljaa kohti kylpyhuonetta - ja kun sinne asti (nyt olohuoneen peränurkasta) päästään, niin saavat sisarukset ryhtyä käymään vessanpöntöllä. Haju ei oikeastaan tule ulosteista (korjaan ne miljoona kertaa päivässä), vaan kissanhiekka itsessään haisee melko voimakkaasti. En ole oikein hyvä kestämään hajuja – mutta onneksi olen ennenkin opettanut kissan pöntölle ja tiedän ettei tehtävä ole ollenkaan ylivoimainen.

Menee siis yllättävän hyvin – etenkin siihen nähden, että ensimmäisen vuorokauen perusteella olisi voinut ennustaa, että ruumiita on tulossa! Kiitos Katjalle neuvoista.

Evakossa

Romanssinpoikasen mukaan lähti suklaanamio sisko ”Ruusuilla tanssia”, eli minulla onkin nyt kaksi kissaa yhden sijaan! Tanssia (ilman j:tä) on sijoituksessa ja saan sen omaksi yhden pentueen jälkeen – en ollut moista suunnitellut, mutta pienet ihmiset ovat persoja kehuille, joten muutaman ylisanan jälkeen en voinnut enää hienon kissan pidosta kieltäytyä. ... Kauhistuttavaa asiassa on mäyriäisen metsästysvietti! Kafka totesi heti, että kuljetuslaatikossa on kaksi supikoiraa. Kyllä! Ukkelilla laukesi pitelemätön vietti. Uitin sitä sadevesipaljussa ja suihkutin vesipullolla, mutta meno sen kuin kiihtyi. Kissat olivat laatikossa pihapöydällä ja kafka olisi juossut kiljuen ympäri pöytää koko yön jos olisin sallinnut. Kaipa tilanteen saa ajan kanssa hallintaan, mutta viime yöksi pikkukissojen oli lähdettävä Isän ja Äidin luokse evakkoon. Siellä ne aamutuimaan istuivat toinen hellalla ja toinen leipälaudalla, eli ei ihan meidän Äidin mieleistä menoa, vaikka Isää vielä jaksoikin pennuille leperrellyn yön jälkeen huvittaa. Otukset mölisevät kuin mielipuolet – ilmeisesti siamilaisille hyvin tyypillistä – nytkin nojatuolin alta kuuluu hirveä karjunta. ... Otan kuvia kunhan lopettavat lymyämisen. Nimiä edelleen mietin – niistäkin lisää myöhemmin.

Parannettavaksi alistuminen

Kun nyt taas aloitin näiden merkillisten juttujeni kirjoittelun aamulla, niin jatkanpa samantien toisella kiemurtelevalla matopääni pohdinnalla.

Itseäni ja muita tarkkaillessani ajattelen yhä useammin, että parantuisimme kaikista murheistamme kunhan vain osaisimme alistua parannettavaksi. Miksi niin moni meistä nääntyy kieltäytyessään Saharan aavikolle ilmestyneen huivipään vahvasti sokeroidusta teekupposesta, koska tee ei ole tuttua ”pullotettua pirkka lähdevettä ”? Miksi ihmeessä ajattelemme, että avunsaaminen on kiinni ”jostain” – vaan ei siitä, että huutaisimme apua? Miksi nälän näkemisen tunteen tulisi poistua muutoin kuin syömällä ja ylisyömisen kuvotuksen ilman syömisen taukoa?  Mitä jos parantuminen ja onnellisuus onkin kiinni vain siitä ettei tuomitse parantajaa ja onnenlähdettä, tai vähättele itseään parantumisen ja onnen ansaitsijana? Mitä jos kaikki onkin koko ajan tarjolla mutta emme omien päänsisäisten estojemme vuoksi ojenna kättämme hedelmään emmekä tunge noukittua hedelmää suuhun?