Onko jalompaa olla leijona, vaiko kaniini, jonka leijona syö?

Mietin onko vakavamielisen pohdiskelun pulppuaminen päästäni merkki siitä ettei kaikki ole hyvin, vaiko siitä, että kaikki tosiaan on hyvin - ja päädyin jälkimmäiseen. Privaatissa elämässä ja yrityksessä kaikki hyvin; suurista muutoksista huolimatta minä olen edelleen vahvasti oma itseni ja minuuteeni kuuluu vakavamielinen pohdiskelu.

Olen viimeisten parin vuoden ajan tiedostanut vahvasti omien ajatusteni ja ajatusteni myötä oman käytökseni konkreettiset seuraukset sekä lyhyen, että pitkän ajan tulevaisuudessa. Se mitä minä ajattelen tänään on tarkka muotti huomisen mudostumiselle. Ymmärrän etteivät kaikki koe edellistä lausettani positiivisena eivätkä missään nimessä halua kantaa moista vastuuta tai syyllisyyttä elämästään, mutta minulle lause on tuhatprosenttista armoa! Minulle lause tarkoittaa riippumattomuutta kaikista ”tosi asioista” ja vapautta olemaan ja tekemään mitä ikinä toivon ja tahdon. Minulle lause on äärimmäsitä onnea ja Jumalan rakkautta – mutta, kuten sanoin; ymmärrän, että konseptin voi käsittää myös toisin ja antaa sen syyllistää ja masentaa -  en siis kehoita enkä kannusta ketään uskomaan tavallani.

Edelliseen pohjaten olen viimeaikoina miettinyt mikä käytöksessäni aiheuttaa (tai mahdollistaa, ei ole syytä vaittää, että rooli olisi negatiivinen) sen, että kaikissa ja eritoten lähimmissä ihmis-suhteissani, olen aina (nytkin) elämän-näytelmän palvelija, yhtä vahvasti kuin näyttelin vuosikymmeniä aina ja pelkästään yksinäistä ja rumaa: Roolini oli hetki-hetkeltä etenevässä kuvaelmassa – vuosikymmeniä! – ”vammainen” (käytän sanaa yhteiskuntapsykologisen negatiivisesti) koska itsetuntoni oli vammainen; itseään häpeilemättömästi halveksiva. Edellisen nyt vahvasti tiedostettuani ja saatuani pelkästään käyttäytymistäni muuttamalla hyvin pienessä ajassa täysin uudenlaisen elämän, uskallan ja koen jopa velvollisuudekseni edelleen tiedustella itseltäni, onko käyttäytymiseni nyt sellaista, että se poikii roolin, jonka sisimmässäni haluan? Haluanko hahmoni hallitsevaksi sivujuonteeksi vieläkin palvelemisen?

”Onko jalompaa olla leijona, vaiko kaniini, jonka leijona syö?” ... On selvää, että nykyaika ihannoi myös naisten pallonpuoliskolla kaniineja haarukoivia leijonia ... mutta jalompaa olla syöjä kuin ateria? - täysin aikaan ja asenteisiin sidottu mielipidekysymys, ei muuta. En missään tapauksessa ollut halusta vammainen ja johdatellut kanssaihmisiäni vastavuoroisesti  harjoittamaan vääristynyttä eriarvoisuutta -
mutta - ehkä - luulenpa -
olevani halusta ja tyytyväisenä palvelija - palvelijat ja vain palvelijat mahdollistavat maailmassa olevan suuruuden.
Kyllä.
Minä HALUAN pestä kaikessa hiljaisuudessa toisen ihmisen vaatteita, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa prinsseäjä ja prinsessoja, jotka tuskin edes pissaavat, saati hikoavat, likaantuvat, tekevät virheitä tai ovat vain ihmisiä.
Olen luonnoltani jumaltentekijä - nautiskelen siitä, että näen ihmisten yltävän odotuksiaan korkeammalle -  ja hyvin ylpeä tuosta jalosta ateriaksi asettumisen kyvystä - ilman roskakuskeja, me kaikki olisimme vain eläimiä! ... Siispä: Leijona tulee jaloksi syömällä kaniinin ja kaniini jaloksi tulemalla leijonan syömäksi. (Kysymys on vapaasti lainattu Gahlil Gibranilta).

Toinen merkillinen kysymys, jota tänään pohdin – jonka miellän olevan Herman Hessen syy kirjoittaa eepos Lasihelmipeli kaikessa moninaisuudessaan – on; kuuluuko ihmisen vaihtaa palvontansa kohde, mikäli hän löytää Jumalansa Jumalan? ... Minun mielestä ehdottomasti täytyy, ja ennen kaikkea vailla minkäänlaista häpeää, surua tai uskottomuuden pelkoa - mutta huomaan, että vastaus ei ole ollenkaan yhtä yksinkertainen ja selvä muille ihmisille. Ja tämä – toisten ihmisten – epäselvyys syvästi, jostain merkillisestä syystä hämmentää mieltäni. ... Tiedän – ei päätä eikä häntää, mutten osaa muullakaan tavalla tänään ilmaista miksi en täysin ymmärrä ympäristöäni.