Evakossa

Romanssinpoikasen mukaan lähti suklaanamio sisko ”Ruusuilla tanssia”, eli minulla onkin nyt kaksi kissaa yhden sijaan! Tanssia (ilman j:tä) on sijoituksessa ja saan sen omaksi yhden pentueen jälkeen – en ollut moista suunnitellut, mutta pienet ihmiset ovat persoja kehuille, joten muutaman ylisanan jälkeen en voinnut enää hienon kissan pidosta kieltäytyä. ... Kauhistuttavaa asiassa on mäyriäisen metsästysvietti! Kafka totesi heti, että kuljetuslaatikossa on kaksi supikoiraa. Kyllä! Ukkelilla laukesi pitelemätön vietti. Uitin sitä sadevesipaljussa ja suihkutin vesipullolla, mutta meno sen kuin kiihtyi. Kissat olivat laatikossa pihapöydällä ja kafka olisi juossut kiljuen ympäri pöytää koko yön jos olisin sallinnut. Kaipa tilanteen saa ajan kanssa hallintaan, mutta viime yöksi pikkukissojen oli lähdettävä Isän ja Äidin luokse evakkoon. Siellä ne aamutuimaan istuivat toinen hellalla ja toinen leipälaudalla, eli ei ihan meidän Äidin mieleistä menoa, vaikka Isää vielä jaksoikin pennuille leperrellyn yön jälkeen huvittaa. Otukset mölisevät kuin mielipuolet – ilmeisesti siamilaisille hyvin tyypillistä – nytkin nojatuolin alta kuuluu hirveä karjunta. ... Otan kuvia kunhan lopettavat lymyämisen. Nimiä edelleen mietin – niistäkin lisää myöhemmin.

Parannettavaksi alistuminen

Kun nyt taas aloitin näiden merkillisten juttujeni kirjoittelun aamulla, niin jatkanpa samantien toisella kiemurtelevalla matopääni pohdinnalla.

Itseäni ja muita tarkkaillessani ajattelen yhä useammin, että parantuisimme kaikista murheistamme kunhan vain osaisimme alistua parannettavaksi. Miksi niin moni meistä nääntyy kieltäytyessään Saharan aavikolle ilmestyneen huivipään vahvasti sokeroidusta teekupposesta, koska tee ei ole tuttua ”pullotettua pirkka lähdevettä ”? Miksi ihmeessä ajattelemme, että avunsaaminen on kiinni ”jostain” – vaan ei siitä, että huutaisimme apua? Miksi nälän näkemisen tunteen tulisi poistua muutoin kuin syömällä ja ylisyömisen kuvotuksen ilman syömisen taukoa?  Mitä jos parantuminen ja onnellisuus onkin kiinni vain siitä ettei tuomitse parantajaa ja onnenlähdettä, tai vähättele itseään parantumisen ja onnen ansaitsijana? Mitä jos kaikki onkin koko ajan tarjolla mutta emme omien päänsisäisten estojemme vuoksi ojenna kättämme hedelmään emmekä tunge noukittua hedelmää suuhun?

Voitteko kuvitella

... että minä kirjoitan teille seksistä, niin kuin kissa koirille haukkumisesta – mutta niin minä nyt teen: Aivan ensinnä sanottakoon, että tiedostan ajatusteni saattavan kuulostaa ajassa elävän lukijani korviin äärimmäisen naiveilta tai kivikautisilta, mutta auon päätäni tukeutuen tosi asiaan totuuden ja status quon välisestä erosta, eli vallitseva tila ei välttämättä - eikä useinkaan - ole totuus, eikä varsinkaan ihanne, vaikka esittääkin totuuttaa ja ihmismielen kehitystä – eli naivit ajatukseni saattavat sittenkin olla järkeviä - ja jos eivät järkeviä, niin vähintäänkin hyvää tarkoittavia.

Minä – vaikka olenkin yksinäinen – en lainkaan usko seksittömän elämän toimivuuteen enkä ns. ”sooloseksiin”. En tiedä miksi en, en ole koskaan uskonut; olen aina tiedostanut seksittömän aikuisen elämäni vammaiseksi, hyvin samantyyppisesti kuin diastrofian; tarkoitan, että tässä mennään, mutta rollaattoria lykkien, eli kykyni  toimia – ja etenkin motivaationi, sekä uskoni elämän mielekkyyteen ja tarkoituksellisuuteen - on vajavaista aikuiselämäni vajavaisuuden tähden. Edellä kirjoittamastani olen vihainen vanhemmilleni, sillä olisin diastrofiseta lyhyydestäni huolimatta ylettynyt vaivattomasti melko korkealle elämänkilpailussa, mikäli minua ei olisi alistettu seksuaaliseen tyhjiöön, kuten vammaisille on ollut pitkään tapana tehdä. ... Tämä ei kuitenkaan ole tämän kertaisen kirjoitukseni aihe, varsinkaan kun asia on vanhempieni kanssa selvitetty - niin pitkälle, että uskon heidän tiedostavan ja pahoittelevan virhettään – ja sitä paitsi onhan minulla vielä puolet aikuisuudesta jäljellä, joten voin - jos haluan – itse ottaa vastuun tulevaisuudestani ja korjata tilanteen. Hahaa – puhun taas niin kuin ”tuosta vain” - henkilö, mutta tiedä häntä.

Tänään kuitenkin kummastelen kuvitelmieni ja todellisuuden välistä eroa ja pahoittelen parisuhteessa elävien tilaa, mikäli vallitseva parisuhde-elämä on, mitä käsitän sen olevan, jos nyt yhtään ymmärrän kuulemaani - ei tietysti kaikkien, mutta monen kohdalla. Minun kuvitelmani seksuaalisista tarpeista ja riippuvuudesta kumppaniin ovat lähinnä verrattavissa pienen lapsen riippuvuuteen vanhemmastaan.  Hyvä vanhempi ymmärtää tarpeet tarpeiksi sekä välttämättömyytensä ja vastuunsa noiden tarpeiden tyydyttäjänä ja saa elämälleen tarkoituksen pyrkiessään parhaansa mukaan tuottamaan mielihyvää ja kykyä elää ja kukoistaa. Kuvittelen siis, hyvän puolison pelkäävän, että kumppanin laiminlyönnillä on järisyttävät elämänlaatua ja selviytymistä alentavat seuraukset - mutta ei: Nykyään puolisot ovat ”isoja” myös seksuaalisuuden suhteen, eli eivät välttämättä tarvitse apua vaan selviytyvät yksin, niin kuin alakoululainen mikroaterian lämmityksestä - ja jos sattuu olemaan aikaa tai muutoin poikkeuksellisen mukava olo, niin silloin voidaan syödä ja siivota ja harrastaa seksiä kumppanin kanssa yhdessä – ehkä - jos halut sattuvat osumaan juuri samalla sekunnilla yksiin. Ihmiset hoitavat eläimiään paremmin kuin kumppaneitaan; käyvät kontileen lattialle ruokakupin viereen, jotta kursaileva koirakaveri söisi ja putsaavat, eläimelle samalla ystävällisesti leperrellen, kissanpissaa ei vain hiekkalaatikosta vaan myös nojatuolista tai vaatekaapista – mutta aikuinen ihmiselinkumppani ei ”tarvitse” mitään – saattaa ansaita jotain, mutta tarvitse SE ei.

Minä olen kyllä mieluumin elämäntarkoituksen suhteen panikoiva vammainen kuin ”isoksi ja itseriittoiseksi kasvanut aikuinen”.  Ja jos joskus löydän kumppanin, niin kykin ruokakupin vieressä ja katson, että toveri varmasti syö - ja karkaan! -jos motivaationi laskuun tai kaappiin pissimiseeni ei välittömästi reagoida puolison taholta itsesyytöksin!

"Romanssin Poikanen"

Siinä se on! ... Rekisterinimeltään Romanssin poikanen (poika tai poikanen - en muista ihan varmaksi). Silmät ovat hyvin siniset, vaikka kuva ei sitä näytä - ei sitäkään, että siiamilaiset ovat hyvin pieniä kissoja, myös täysikasvuisina; yllätyin ihan samoin kuin nähdessäni kafkan ensimmäisen kerran  - kaverit eivät kummatkaan vastanneet ennakko-odotuksia koirista ja kissoista (en nyt puhu hyvässä enkä pahassa, vaan neutraalisti mielikuvista) mutta näyttivät molemmat jollain kumman tavalla minulta - oudoilta ja samaistuttavilta. Luulen siis, että tulemme loistavasti juttuun!

Lilanaamio

Ihmiset! Olemme Kafkan kanssa päättäneet ottaa kissan. Lilanaamio siiamilaisen. Urospennun, joka on luovutusiässä ensi viikolla - menen sitä tänään illalla katsomaan ja otan teille kuvia. Osaamme viiden vuoden harjoittelun tuloksena olla mäyriäisen kanssa ylpeästi lyhytkasvuisia, nyt ryhdymme siiamilaisemme opastuksella olemaan ylväitä, älykkäitä, itsetuntoisia ja ”sulokkaita” – hahaa – tuo viimeinen meni ehkä vähän yli, mutta ylväiksi ryhdymme ensi viikosta lähtien - ehdottomasti.

Se toinen pää

Se on se minun matopääni joka täällä blogissa usein reihuu suuna-päänä, mutta kalloni sisällä asuu myös toinen pää – on aina asunnut, se täysin toisenlainen ... se ylimielisyyteen asti elämästä huvittunut. Kuulostaa mielisairaalta – mutta uskoisin, että kaikilla on kaksi päätä; päätä, jotka normaalisti ovat niin toisiinsa sulautuneita ettei yksilö erota niiden erillistä olemassaoloa, toisin kuin minä joka saatan viettää päiviä vain jomman kumman seurassa tai seurata sivusta kahden kinastelua pelkästään siitä kannattaako syödä omena vai ei. Kun käy niin, että nämä kaksi päätä ovat erillään ihminen on hyvin ristiriitainen; hyvin, hyvin vakava ja melankolinen ja toisaalta hyvin iloinen, huvittunut, kaiken hyvän muistava ja kaiken hyväksikääntävä. Täällä hiljaisessa yksityisyydessäni usein tuntuu siltä, että matopää vie ja toinen pää – kehoparka kolmantena – vikisee, mutta luulenpa, että se toinen pää; se huvittunut ja hyväntahtoinen, on todellisuudessa niin hallitseva ettei matopäähän ilman blogia saisi koskaan tutustua juuri kukaan.

Kohta viikon riehuttuaan matopää on nyt umpiunessa ja minä ja toinen pää ajattelemme, että wautsi miten hieno näyttely! Möin aika paljon ja uusia tilauksia tuli monta, naapurin Annelta sain sinisen mokkanahkapuvun, luonto kastuu oikein kunnolla, lauantaina rakennetaan miesten kanssa grillille terassi ja keskirappuun saapui eilen toinen mäyräkoira; 11-viikkoinen Masi! Tuskin hirveästi paljon paremmin voisi enää mennä?!