Kaunis Elämä

Kafka ja kissat voivat hyvin. Bodil päästää mäyriäisen ihan lähelle, muttei anna vielä Baban tavoin Kafkan nuolla mahaa, pyllyä ja korvia – ja pyllyä ja mahaa ja pyllyä! – en tiedä antaisinko minäkään, jos olisin pikku Bodil, sillä Kafkanen kenties tykkää hivenen liian paljon kissan pesusta – ei niin ettäkö se haluaisi purra, mutten ole ihan varma etteikö sille tulisi putsatessaan mieleen vienoja seksuaalisia haluja. Kafkanen kuitenkin ottaa käskystä etäisyyttä ja hillitsee itsensä - ja Babanen tuntuu olevan viattoman tyytyväinen, että koirapojalla on edes jonkinsortin positiivisia tunteita sitä kohtaan. Vessa-asian suhteen olen ottanut aikalisän; sain kasvattajalta neuvon olla asian kanssa kärsivällinen jottei pennuille tule pissaamispelkoa ja sen myötä vaivoja. Tunnustettakoon myös, että jatkuva hiekkalaatikon haju ja nopea täyttyminen ensimmäisen viikon aikana oli yksinomaan minun syytäni; muistin väärin mitä minun tuli teollisen ruuan lisäksi uusille ystävilleni syöttää; eli ostin sisälmyksiä sydämen sijaan ja pennut tosiaan olivat monta päivää ripulilla. Sisäelimet ovat liian vahvaa ruokaa syötettäväksi joka päivä, toisin kuin sydän, joka on lihas. Nyt kakka on kiinteää eikä mitään ulostetta tule kummaltakaan sellaisia määriä, että hiekkalaatikko haisisi, joten taidan tässä välissä opettaa pennuille valjaissa ulkona kulkemisen ja palaan vasta sitten pikkuhiljaa vessa-asiaan jos enää tuolloin katson asian aiheelliseksi. Kissani ovat suurenmoisia! Rohkeita, ystävällisiä ja puheliaita – ja pitävät minusta ... niin paljon etten voi enää aamusin kirjoitella teille, koska molemmat syöksyvät heti tietokoneen avatessani näppäimistölle istumaan ja kertovat suureen ääneen tarinoita nenät kiinni naamassani! Neiti Bodil on kovasti rohkaistunut ... ja Baba – Babaa ihmeellisempää kissapoikaa tuskin onkaan!

Aivoparkani on tällä hetkellä täynnä rihmastoa niin kuin homeen peittämä mansikka. En suoriudu lupaamistani töistä; pyydän anteeksi kaikilta, jotka odottavat jotain tapahtuvaksi taulutilaustensa suhteen – valitettavasti mitään ei juuri nyt tapahdu. Olen ihmis-suhteissani jotenkin niin totaalisen vajaa; olen kuin eläin, joka ei tiedä mikä eläin se on. Olen vuosien varrella kirmannut hanhien, sikojen norsujen ja kirahvien perässä aina hyvin toden tuntuisesti ”hoksaten” olevani mikä milloinkin kunnes pulpahdan todellisuuteen: Kaulani ei yletykää puun oksiin, eikä nenälläni voi ruiskutella vettä. Saan edelleen piipertää naapuripariskuntien perässä – joiden perässä olen tämän vuoden lentavänä elefanttina leijaillut – mutta nyt olen ruvennut kokemaan, että tulen aina hyvin yksikseni kotiin; vähän niin kuin päiväperho yököistä erillään.