Loispää ja Kaapelin Naiset

Ei hätää näyttelyn suhteen, siihen liittyvät asiat etenevät toivotusti, mutta muutoin olen ollut viimeaikoina melkoisen eksyksissä – ihan siinä määrin, että pohdin olenko niin vajaa etten oikein kunnolla hallitse muuta kuin Kafkan kanssa tepastelun. Kafkan kanssa olen sopiva - palapelinpala oikealla kohdallaan, mutta ihmisenä, ihmisten joukossa olen kitukasvuinen hyypiö, joka tynkä käsillään sahaa irti osasia jättiläismäisestä, kottikärryihin kammetusta päästään, saadakseen kärryt liikkeille ja pysyäkseen toisten perässä. Ruumista pitäisi saada isommaksi ja päätä pienemmäksi, mutta teenpä mitä tahansa, niin mittasuhde-ero osasteni välillä senkuin kasvaa ja huolella hoivaamani ihmis-suhdetaimet alkavat putoilla pienenevistä käsistäni, pään rohmutessa kaiken ravinnon minkä suuhuni tungen. En tykkää olla erikoinen ja outo, vaikka siltä maalausteni ja kirjoitelmieni julkituominen saattaa vaikuttaa – EI – pääni on LOINEN, joka ei ikinä nuku, jotta pääsisin luikkimaan pakoon. Yritän jatkuvasti tuoda esiin ”tavallisen ihmisen” – mutta viestini vääntyvät ja kääntyvät ja ruhjoutuvat pitkällä matkallaan ulos ruumiistani – niin pahasti, että toisinaan hyvin pahoilla mielin ryhdyn itsekin pelkäämään, että ihmiseni on kuollut ja jäljellä on vain kummajainen.

Mutta! - Tuon Kaapeliin rivin ihania Naisia – anteeksi, anteeksi, anteeksi  - loispääni kautta ulostulleina, mutta ehkpä Ystäväni Itkijänainen kestää, että esittelen hänet merkillisenä maistiaisena: