Kun nyt taas aloitin näiden merkillisten juttujeni
kirjoittelun aamulla, niin jatkanpa samantien toisella kiemurtelevalla matopääni
pohdinnalla.
Itseäni ja muita tarkkaillessani ajattelen yhä useammin,
että parantuisimme kaikista murheistamme kunhan vain osaisimme alistua
parannettavaksi. Miksi niin moni meistä nääntyy kieltäytyessään Saharan
aavikolle ilmestyneen huivipään vahvasti sokeroidusta teekupposesta, koska tee
ei ole tuttua ”pullotettua pirkka lähdevettä ”? Miksi ihmeessä ajattelemme,
että avunsaaminen on kiinni ”jostain” – vaan ei siitä, että huutaisimme apua?
Miksi nälän näkemisen tunteen tulisi poistua muutoin kuin syömällä ja
ylisyömisen kuvotuksen ilman syömisen taukoa?
Mitä jos parantuminen ja onnellisuus onkin kiinni vain siitä ettei
tuomitse parantajaa ja onnenlähdettä, tai vähättele itseään parantumisen ja
onnen ansaitsijana? Mitä jos kaikki onkin koko ajan tarjolla mutta emme omien
päänsisäisten estojemme vuoksi ojenna kättämme hedelmään emmekä tunge noukittua hedelmää suuhun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti