Mallina olo ja valmiin kuvan julkinen esittely / Being a Model and public sharing of the finished picture

Minä itse en pysty olemaan toisten kuvattavana, en käy yhteis-saunoissa ja inhoan uimarantoja sekä lääkäreitä, joten ymmärrän hyvin mallina olon vaikeuden. Malliksi tuleva ihminen saattaa pelätä kokevansa samoja tuntemuksia kuin vammainen yleisessä saunassa; ei olekaan ihminen ihmisten joukossa/alaston alastomien kanssa, vaan yksin alaston ja toljotuksen kohde. Minä kuitenkin olen tässä suhteessa vanha ammattitaiteilija ja voin vakuuttaa ettei kukaan tule luonani kokemaan, että häntä katsellaan muuna kuin teoksena, ihan jo pelkästään siitä syystä etten näe kuvia tehdessäni muuta kuin kuvia, pystyen kuitenkin ottamaan huomioon henkilön kenties sosiaaliset estot ja neuvomaan linssin takaa asentoja, joissa kuvakulma olisi mahdollisimman edullinen (mikäli sitä toivotaan). Omasta mielestäni kuva on helppo tapa antaa toisten katsella, koska kuvasta voi itse ensin arvioida mitä ihminen noin-niin-kuin-suunnilleen minussa katsoo ja havaitsee – omasta mielestäni on kauheinta kun ei oikein tiedä, mitä ihmettä joku paska vahtaa; nilkkoja, sormia, nenää vai lonkkia ja mitä ihmettä niistä tulkitsee, mutta kun ottaa kuvan, vaikkapa suuresta nenästään ja kuvaa katsellessaan toteaa, ettei tuo nyt niin kummallinen ole, edes siitä kammottavimmasta kuvakulmasta katsottuna, niin ei kuvittele toistenkaan kuvaa katsellessaan ajattelevan yhtään sen enempää. ... Mutta ymmärrän kyllä; suurimman osan omista kuvistani olen ottanut automaattilaukaisijalla, niin että painan näppylää ja juoksen asentoon kahdessatoista sekunnissa, koska avustajan kanssa ryhdyn minuutissa kiljumaan, että ”älä vahtaa minua!”. .. Ei, en puhu itseäni pussiin, vaikka tässä kohtaa kirjoitustani saatta siltä vahvasti vaikuttaa. Väitän, että on monia tapoja katsoa ja suurin osa ihmisistä katsoo pääsääntöisesti ”sosiaalisesti pätevien” linssien läpi, jolloinka kiinnittää huomionsa, vaatetukseen, painoon, vartalon muotoihin, ihon kuntoon, varallisuuden merkkeihin, ikään jne, eli pusertaa kaikki katsottavansa tuon muotin läpi ja antaa sitten ”uhrilleen” alitajuisen pisteytyksen. Itse tietysti vihaan noita linssejä, koska olen niiden lasien läpi katsottuna auttamaton luuseri. Minun luonani ei katsella noiden linssien läpi ellei se ole tulijan oma toive. Minä etsin ihmisestä vain kuvan ja siihen tarkoitukseen kelpaa vatsamakkarat, näppylät  ja kirpputorivaatteet yhtä hyvin (ei paremmin eikä huonommin) kuin äärilleen trimmattu vartalo, botoxotsa  ja botique luomukset. Yritän tässä sanoa, että malli on luonani ”turvassa” sellaisena kuin on. ... Tietysti on ollut ja varmasti tulee tilanteita, jossa malli tulee rehvakkaasti julistaen, että saan tehdä mitä tahansa ja ottaa millaisen kuvan hyvänsä ja sitten kuva onkin ”huono” tai henkilö näyttää omasta mielestään ”sialta” ... ha-haa – jos yhtään tuntuu että olet jostain kuvakulmasta tai jonkun muun kuin ihonvärisenä siannäköinen (minä en ajattele kenestäkään niin!), niin kannattaa valita yhteisprojekti, joissa minä olen vain nöyrä palvelija.

I, myself am not able to model for anyone, I do not attend public saunas, I hate beaches, and doctors, so I do understand how hard it is to model. A person coming to model for me might fear they’ll feel like a disabled person in sauna with bunch of other people; you are not a human being amongst other human beings/naked among other naked, but naked alone, and a target of staring! What comes to those fears - I am an old professional artist and thus no one will experience such feelings at my presence, I will see nothing but a potential picture when I look at a person coming to have their picture taken – unless a person her/himself has some social blockings and need to be guided to look their best in public eye. I can - if asked –  of course try find the best angles through the lens of the camera. In my opinion a picture is an easy way to let people look at you:  You get to see the picture first and evaluate what the viewers might see when they look at you in it. I think it’s most horrible when someone looks at you and you cannot judge what they are looking at, and how the dullard perceives the spot of your body they are staring at! But when you take a picture (for example ) of your large nose and look at it calmly, you’ll most likely think to yourself that the nose isn’t that terrible after all - and if it’s not terrible in your eyes, you’ll comprehend it cannot be much worse on others' eyes either.. … But I do understand; I have taken most of my pictures with the automatic launcher. I press the button and run and take a pose in 12 seconds, because if I have anyone helping me with the photo taking I’m all the time hysterically screaming “don’t you stare at me!” Did I lead myself into a trap with this writing? No. I claim there are many ways of looking, and most of the people look through “socially adequate” lenses concentrating on things like dressing, weight, body shape, skin and it’s imperfections, signs of wealth, age and so on – pressing all people through that particular mold, then subconsciously scoring their “victims”. I, of course hate those lenses, because through such glasses I’m an absolute loser! At my home those lenses are not in use – unless it’s a requirement of the model. I’m just after a cool picture – and a cool picture can be taken with belly blubber, pimples, and clothes from second hand store as well as (no better no worse) to an extrem trimmed body, botox forehead and boutique frock. I’m trying to say here that people coming to have their picture taken are “safe” with me looking just the way they are. … Of course there have been occasions and will be, when a person has in a bigmouth manner proclaimed that I’m free to do what ever with them, and then the picture turns out “bad” in their eyes, or the person tells me that they look like a “swine”... ha-haa – if there is any chance that you might see yourself as a swine (I do not see swine in people!) photographed from a certain angle or colored in some other color than skin color, then you should hold to joint-projects and give me no bigger role than of a humble servant.

Palelijat / Feeling cold

Sukat / Socks

Diastrofiset nyrkit / Diastrophic fists

... Naama taitaa mennä enemmän nyrkkiin kuin sormet!
... Face seems to form a better fist than my fingers!

Arvoisa Yleisöni / Dear Audience

Kirjoittelen Teille jälleen, koska olen oppinut, että jos minun mukanani ei tule käyttöohjetta, niin menen tuon tuostakin pahasti rikki. ... En yritä sanoa, että minua pitää kohdella pokkeuksellisen kiltisti tai sillkihansikkain – ainahan ja kaikkialla minua kohdeltu ystävällisesti ... senpä vuoksi onkin ollut niin vaikeaa huutaa väliin, että ”nyt menee pieleen!” ja olen protestoinnin sijaan ryhtynyt tarhantädiksi, joka sallii kypsymättömyyden, ajatellen että hyvää tarkoittaminen riittää kun ei osaa muuta.... Mutta ei se riitä; tarhan pienimmältä ja heikkomielisemmältä tarhalaiselta, tarhantädiksi vääntäytyneenä, leviää nuppi, ei heti eikä vuoden päästä, mutta eräänä - mukamas aurinkoisena päivänä - niin aina käy. Nyt, jotta ei jäisi sellaista käsitystä, että puhun vertauksin, niin selvennättäköön, että tarhantäti-elämäni tosiaan alkoi jo tarhasta: Minua ei koskaan kiusattu päiväkodissa eikä koskaan päiväkodin jälkeen – olen aina ollut hyvin tykätty ja ystävällisesti kohdeltu ja niinpä pienet kaverinikin päättivät, että nyt opetetaan myös hanna kävelemään oikein! - Ja niin minä kävelin viikon verran polvia taivuttamatta, jotta toiset kokisivat onnistumisen tunnetta siitä, että epämuodostuneet lonkkaniveleni eivät enää väännä kävelyäni laidalta toiselle pyöriväksi – mielessäni jo tuolloin ”ymmärtäen”, että nuo lapset eivät ymmärrä. ... Jos joku ei ymmärrä, mutta tarkoittaa hyvää, niin sitten pitää sietää ja sallia? ... Oikeastaan - minun puoleltani - hyvin narsistisen ylimielistä ajatella, että toiset eivät voisi ymmärtää, jos vain avaisin suuni ja selittäisin! Niinpä minä nykyään selitän - jo etukääteen - mieluummin kuin sallin ja siedän ja muutaman vuoden kuluttua muutun maahan kauvautuvaksi madoksi.

Haluan puhua taiteen olemuksesta (alku oli oikeastaan vain johdanto). On käynyt vuosien varrella hyvin selväksi, että olen sisältä vähintään yhtä vänkkyrä kuin ulkoiselta olemukseltani; niinpä katselen maailmaa toisin kuin toiset ja taiteeni on sitä, että annan tuon ”mielen vammaisuuden” väritellä kuvia. Nyt, jos taide on minun mieleni värityksiä, jonne mieleen pääsen vain minä, niin voiko kukaan ulkopuolelta sanoa, että valmis kuva on tehty väärin, tai että se on huono, tai että sen olisi pitänyt olla pikkuisen enemmän sitä tai pikkuisen vähemmän tuota? Ei. Katselija voi sanoa: pidän tuosta, mutta en pidä tästä – eikä lainkaan loukkaa tai vahingoita, hän voi myös kertoa tekniikoista, jota en tunne eikä ollenkaan pahoita mieltäni, mutta taide ei ole koskaan väärin tai huonoa, kuten ei ole ihmisen kävelykään – taide on yksilöllisen mielen läpi kuljetettu kuva – ei muuta. Joten tervetuloa hämmästelemään, inhoamaan, tykkäämään tai paheksumaan. Riittää kun on selvää, että minä en voi kävellä enkä tehdä taidetta ”oikein, tai edes vähän oikeammin” – jos sellainen ajatus koskaan pulpahtaa mielleenne.

Toinen asia josta haluan kirjoittaa on yhteisprojektit. Olen valmis ja erittäin halukas (innokas!) auttamaan myös muita tuomaan omaa sisäistä kokemustaan kuvaksi/kuviksi: Sisäistä kokemusta, jota minä en näe enkä siten voi ilmentää, mutta voin kenties kekseliäänä ja vallattomana tekijänä auttaa ilmentämään. Ihmiset voivat siis a) tulla malleksi ja minä vääntelen miten tahdon, tai b) tulla tekemään yhteisprojektin, jolloin minulle kerrotaan mitä halutaan esittää ja välittää ja minä autan keskimään tapoja ja hankin ja rakennan rekvisiittaa ja yhdessä katsomme, mikä otetuista kuvista vastaa eniten sitä mitä henkilöllä oli mielessään. Yhteisporjektien kohdalla tulen aina kertomaan, että kyseessä on yhteisprojekti.

Ja lopuksi. Kiitos kaikille kuvieni katselusta, malleiksi ja yhteisprojekteihin ilmoittautumisesta ja erityisen ystävällisistä ja kannustavista sanoistanne! Kiitos.

Once again I’m writing to you, because I have learned that, if I don’t provide a manual to go with me, I continuously brake. … I’m not trying to say that in my presence people should walk on egg shells – I have always, and everywhere been treated with great kindness … which have made it even harder for me to cry out when “things are going wrong”! – Instead of protesting I have turned into a kindergarten lady, who accepts others' immaturity, thinking that benevolence is enough when you don’t know better. But it’s not enough: when the smallest and the most fragile of the kindergarten children turns into a caretaker, her mind will surely break down – maybe not straight away, not even in a year – but one sunny day it will happen. Now, that you wouldn’t think that I speak in parables I shall clarify that my kindergarten-lady-life literally started already at kindergarten: I was never bullied at kindergarten - or later in life; I have always been liked and well treated – and so my little friends kindly decided to teach me how to walk properly! Guided by them I walked without bending my knees for a whole week - so that others could feel the joy of success as my deformed hip joints did not twist my walking – “comprehending” already then that the those children didn’t understand. … If someone doesn’t understand, but means well, then you need to tolerate and allow? … Actually very narcissistically arrogant - from my side – to think that others couldn’t understand if I just opened my mouth and explained! Thus I nowadays always explain – already before hand – rather than tolerate and allow, and in no time turn into a worm crawling underground.

I want to talk about the essence of art (the begining was only a preface). It has become obvious over the years that I’m as crooked from the inside as I am from the outside. Thus I see the world differently than the majority of the people – and that's all there is to my art; the crookedness of my vision: I take a picture and run it through my disabled mind which distorts and colors it in a unique way - and that I call art. So, if my art is colorings of my mind - mind where only I can enter - can anyone from the outside say that the finished product is wrong, or not good, or that it should be little bit more this, or little less that? No. Observer can say: I like this one, and I don’t like that one – and will not offend or hurt me one bit. They can also tell me about techniques that I don’t know, and will not offend me at all – but art is never wrong or bad – the same way as person’s walking is never bad or wrong – art is a picture run through an individual mind – nothing else. So, welcome to be amazed, to hate, to like, or to despise. For me it’s enough that you know that I cannot walk or do art “in a right way, or even little bit more correctly” – if such a thought should ever enter your mind.

The other thing I want to write about is joint-projects.

I am very willing (excited!) to help also others to bring their own inner experience into pictures: Inner experience that I cannot see, and thus cannot express – but as a rambunctious and imaginative doer, I might be able to help to embody. So, people can a) come to model and I do what I see and want or b) come to make a joint-project, where I’m told what the person wants to embody and mediate and I’ll help to find ways, and provide props, and together we will choose the pictures that express the best way what the person had in mind. I will also let the audience of the blog always know when the picture is a joint-project.

And for the end. Thank you everyone for visiting my little internet exhibition. Thank you for modeling and for signing in for joint-projects – and thank you for all your exceptionally kind words and encouragement! Thank you!

 

Hillitty Neiti S / Composed Miss S

Hänen kanssaan minä metsästän kirppariaarteita! Yhteisprojekti.
With her I hunt for flea market treasures! Joint-project.

David Bowie fanin jäähyväiset / Farewell of the Dawid Bowie fan

Kuvattu ystäväni on jo viikon puhunut kuinka hänestä pitäisi ottaa jokin David Bowie tyyllinen harlekiinikuva, kuten eilen teimme, tietämättämme, että ystäväni idoli oli juuri kuollut. Yhteisprojekti.

My friend in this picture have been talking for a week how she would like to have a David Bowie style harlequin picture taken of her - and so we did take this picture yesterday without yet knowing that her idol had just passed away. Joint-project.