Arvoisa Yleisöni / Dear Audience

Lainaan taas (asiayhteydestä irrotetun) sähköpostilauseen, jota käytän hyväkseni, en lähettäjää ajatellen – (syy kätkettyyn näpäytykseen oli minun liiallisessa tuttavallisuudessani ja täten hyvinkin aiheellinen), vaan laajemman yleisön ymmärrykseksi:

”en kyllä olisi alkanut ottamaan/otattamaan itsestäni mitään kuvia”

Etenkin kaikkien kuvattavana olleiden tai kuvattavaksi tulevien puolustukseksi kerrottakoon, että kuvaan on tultu vain ja ainoastaan minun vuokseni, jotta minä tekisin taas taidetta, mikä tekeminen on ollut katkolla useamman vuoden. Henkilöt eivät ole missään nimessä hinkuneet näyttämään naamaansa rekvisiitan reunustamana; näkeehän sen jo pelkästään Kafka-miehen ”aion sitten varmasti roikottaa itseäni velttona” asenteesta, että välillä on kirjaimellisesti ällöttävää olla mallina. ... Toisaalta uskon – tai ainakin haluan uskoa – että kaikki ovat valmiita töitä katselleesaan ajatelleet, että no ei tämä nyt niin vakavaa ollut heidän kannaltaan, mutta loppujen lopuksi pienellä vaivalla kummallisen ilahduttava palvelus kuvaajalle.

Mitä taas itseni kuvaamiseen tulee, niin en todellakaan ajatele, että ”olenpa minä kaunis ja ihastuttava ja ihmeellinen!” – ha-haa! – Ei, ei ja EI. Balleriinakuvienkin suhteen suorastaan hämmennyin miten paljon lopputulosta suurempia liikkeitä tein aivoissani, joita jäykkä keho ei toteuttanut, vaikka siltä aivan tuntui. Toisaalta osaan myös nykyään nähdä - sen lisäksi että edelleen näen kuvissani ihan-kertakaikkisen-totaali-vammaisen! - myös sievän pieni ihmisen. Minusta ei saa tekemeälläkään normaalin näköistä eikä tarvitse. Vammaisuus mielletään usein rumuudeksi, mutta jos vertailukohde ei ole terve, vaan yksilöä katsellaan yksilönä, niin ei vammainen ainakaan ruma ole – erilainen ja ehkä katseluun innoittava, mutta ei ruma.

Kirjoitinko edellisen ”opetukseksi” teille? – Vaiko itselleni? Luultavasti eniten itselleni, sillä minä jos kuka olen pitänyt itseäni sietämättömän rumana 25-vuotta (ikävuodet välillä 15-40) ja kohdellut henkilöäni senmukaisesti; kun mieltää itsensä rumaksi, niin rumentaa itseään systemaattisesti ja aktiivisesti. <- Merkillistä mutta totta. Johtuiko rumuuskokemukseni sisäisitä –vaiko ulkoisista tekijöistä, eli olinko itsenäisesti päästäni pipi vaiko syrjinnän kohde – tätä en tiedä – tiedän vain sen, että nyt kun pää on saatu kuntoon, niin en havaitse syrjintää – ja kun en havaitse syrjintää en koe olevani ruma – ja kun en koe olevani ruma, en myöskään yritä näyttää rumalta. Yritän näyttää sievältä niin kuin kaikki muutkin itseään kunnioittavat ihmiset – mutta ehdottomasti vammaisuutta kätkemättä . ... Kuvaan siis itseäni ja muita a) syystä jonka kerroin jo aikaisemmassa pitemmässä kirjoituksessani ja b) koska haluan yksilöidä ihmiset, omiksi paketeikseen, itsenäisiksi tarkkailunkohteiksi; kissoiksi, joita ei verrata koiriin ja hevosiksi, jotka eivät muutu arvottomiksi autojen tieltä.


Again I quote an email sent to me. I'm not directing my words to the sender (the sentence is brutally moved from the context, and the vague chastise of the comment is justifiable because of the inconsiderate familiarity expressed from my part)  but yet again my intention is to help the larger audience to understand  “why”  -I’m doing what I’m doing.

“I would have not started to take any pictures of myself or have anyone take any of me”

Especially for the defense of the people who have already had their picture taken, or the once that are still coming to model for me, I need to clarify that every single one of them have come for my sake and my sake only! So that I would make art – art that I stopped making for some years. I can assure you that these people have NOT hankered to show their faces bordered with weird props!  … Just look at Kafka-man whose attitude in most of the pictures is “I for sure will let my whole body droop!” and you get the idea what posing feels to most of my dear models. On the other hand I believe – at least I want to believe – that after seeing the end result, everyone have thought that the experience wasn’t that bad or serious – but an easy way to make the photographer strangely happy.

What comes to the pictures I take of myself – I definitely do not thing “I’m so beautiful and charming and wonderful!” – ha-haa! – No, no, and NO. When looking for example the ballerina pictures I’m mostly just baffled how much larger movements my brain thought I was accomplishing than my stiff body actually executed! On the other hand I am able to see – despite the fact that I still also see an undisputed- total-handicap – a sweet looking  little person when I look at myself. No one can do nothing to make me look normal, but that’s okay. Disability is often seen as ugliness, but if the comparison is not an abled body person, but you take an individual as an individual – then you cannot see disabled person ugly – maybe different and provoking to looking, but not ugly.

Did I write the previous for your “education”? – Or for mine? Probably mostly for my own education – because if anyone, it has been me who has perceived myself unbearable unattractive for 25 years (years between age 15 and 40) and treated myself accordingly. When you feel ugly, you also tend to uglify yourself actively and systematically. <- A strange fact. Was my experience of attractiveness caused by internal or external factors, meaning; was I simply in sane or a victim of discrimination – that I do not know – but I do know that now when my mind is healthy – I do not notice any discrimination – and when I do not notice discrimination, I do not feel ugly – and when I do not feel ugly, I don’t make myself ugly. Instead I try to look nice – as do all the people who respect themselves – but without trying to hide the obvious signs of disability. So. I photograph myself and others for a) the reason I have already explained earlier in the long writing and b) because I want to individualise people to their own packages, independent objects of observation – to  picture them as cats that are not compared to dogs, or horses that do not lose their value because of cars.

 

Pariskunta Paratiisisaarilta / Couple from the Paradise Islands

Kaksi kondrodystrofista tanssijaa / Two chondrodystrophic dancers

Kondrodystrofinen seuralaiseni oli hyvin haluton tanssimaan kanssani balettia. Kafkalla on ollut masentava viikko; se on älyttömien pakkasten vuoksi joutunut sonnustautumaan takkiin, sukkiin ja sukkanauhohin eikä valittettavasti kestänyt ajatusta, että sisälläkin pistetään röyhelö kaulaan. Kondrodystrofia on yleisnimitys lyhytkasvuisuutta aiheuttaville luurustonkehityshäiriöille, joka vaivaa meitä Kafkan kanssa molempia - eikä vain mäyräkoiraani ja minua, vaan kaikkia lyhytraajaisia koirarotuja ja pikkuruisia ihmisiä. ... Onneksi balettia voi - halutessaan - tanssia kondrodystroofikkonakin. Kafkan ominta "balettia"on luolailu - luolassa kafka muuttuu superballerinoksi!

My chodrodystrophic companion was very reluctant to dance ballet with me. Kafka's week has been depressing; he has had to wear a coat, socks and susbenders because of the ludicrously cold weather, and thus could not bear the thought that he would have to wear a ruffle indoors aswell. Chondrodystrophy is a general term for cartilage maldevelopment causing dwarfism, that afflicts both me and Kafka - and not only us, but all the short limbed dog breeds and little people. ... Luckily ballet can be danced - if one wishes to do so - also by a chondrodystrophic being. Kafka's most characteristic " ballet" begins in the woods as he enters a cave - there the little fellow turns into a superballerino!

Matopää / Worm head

Tiedän ettei käytöksestäni ja kuvistani uskoisi minun olevan suunnaton jännitäjä - ei tarviste muuta kuin, että tapaan jonkun kadulla ja puhun enemmän kuin säästä, niin kotiin tullessa pääni muuttuu mädäksi hedelmäksi, jonka valtaa miljoona matoa, jäystäen läpi jokaista lausumaani sanaa tunti toisensa jälkeen!

I know that my conduct or pictures don't reveal the fact that I stress immensly - it's enough that I meet someone on the street and converse more than about the weather, that after coming home, my head turns into a rotten fruit, filled with a million worms, that chew over every single word I have utterd for hours!

Kolme Pientä Naista / Three Little Ladies

Onko näissä kuvissa jokin sanoma? Ei. Nämä henkilöt ovat ystäviäni ja pidimme hauskaa pukeutuen.
Is there a message in these pictures? No. These Ladies are my friends, and we had fun dressing up.

Arvoisa Yleisöni / Dear Audience

Lainaan muutaman lauseen saamastani sähköpostista – joka kenties artikuloi monen teidän ajatukset merkillisestä blogistani - ja yritän antaa kaikille pohdiskelijoille jonkinlaisen selityksen:

”Me ollaan kahlattu ja ihmetelty sun kuvia. Blogin varsinainen tarkoitus on vielä arvoitus”

... Jännittävää huomata ettei olekaan selvää millä bensalla käyn! Enpä tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että voisin olla "muna-kana-kana-muna" mysteerio, että jää kenellekään epäselväksi mikä tulee ensin ja mikä seuraa jäljessä: Kun teen kuvia - > ryhdyn pikkuisen elämään. Kun en tee kuvia - > minulla ei ole mitään asiaa kenellekään (Elämässäni on aina ollut kaksi asiaa, jotka toimivat näin; taide ja uskonnonharjoittaminen – unohtamatta että täydellisestä tyhjiöstä ei minunkaltaiseni olento varmaankaan osaa nousta ilman koiraystävää). Teen kuvia samasta syystä kuin pikkulapset raahavat mukanaan uniriepua/turvalelua tai lutkuttavat tuttia - kuvien tekeminen tekee hirvittävän onnelliseksi ja rohkeaksi ja sosiaaliseksi. Ei blogillani ole muuta tarkoitusta, valokuvaaminen on uusi (nivelvaivaiselle, köyhälle rotalle loistava) tapa tehdä samaa vanhaa kuvataidetta. Rakastan kuvia - yli kaiken! En kuvaa ihmisiä, vaan muutan ihmiset kuviksi (hyvin eri asia kuin kuvata ihmisiä) - malleja vain on toistaiseksi aika niukasti.  Saa siis ilmoittautua, hän ken uskaltaa päästää irti sosiaalisesta egostaan ja antaa minun väännellä ja värittää!

Mainittakoon vielä, että koen olleeni ennen sairaseläkkeelle jäämistä vammaispoliittinen taiteilija, mutta en ole enää – ellei sitä lasketa, että haluan mallivalinnoillani osoittaa, että lyhytkasvuiset, pitkäkasvuiset, vanhat, nuoret, lihavat ja laihat ja kaikki, kaiken väliltä, ovat täysin yhtä mielenkiintoista materiaalia valokuvattavaksi! Vammaispoliittisella taiteentekemisellä tarkoitan lähinnä sitä, että minulla oli suorastaan pakkomielteinen tarve saada, lähinnä oma ympäristöni ymmärtämään, että vaikka ihminen olisi appelsiinin näköinen, hänestä ei tule ”puhuvaa appelsiinia” vaan ”ihminen appelsiinissa” – eli henkilö, jolla on samat toiveet ja unelmat kuin muillakin ihmisillä, vaikka häntä peittäisi oranssi, kitkerä kuori. Nykyään en juurikaan välitä vaikka minua pidettäisiin puhuvana appelsiinina – puhuvana appelsiinina menee ihan hyvin!

I’ll quote few sentences of an email sent to me yesterday. Maybe many of you feel similarly confused about the purpose of my blog as the sender of the letter. Thus I will try to give an explanation to all who wonder:  

“We have waded in awe through your pictures. The main purpose of your blog is still a mystery”

… Fascinating to note that it’s not at all obvious what fuels me! I thought it was apparent – in my case - what always comes first before the rest follows. When I do art - > I also start to live a little. When I don’t do art - > I have nothing to say to anyone. (There has always been two things in my life that work the previous way; art and practicing religion – not forgetting that climbing up from a total void one really needs a dog friend). I create pictures for the same purpose little children drag along a blanket or a safety toy, or suck a binky; making pictures make me happy, and brave and social. My blog doesn’t have any other purpose. Photographing is a new, splendid way (for a crippled, poor rat) to create the same old fine art as before. I love pictures – more than anything!   
I do not just take pictures of people  – I turn people into pictures (two very different things) – sadly I do not have very many models yet. ... So, please sign up, if you dare to let go of your social ego and let me turn, and twist, and color you! (Well, you who speak english propably won't be coming from your distant locations :)

I should still mention that before becoming a disability pensioner, I used to consider myself a Disability Policy artist - but not anymore – unless it counts, that through my present model choices I want to show that little people, tall people, young, old, thin and overweight, and everyone else in, and between, everything possible, are equally interesting material to shoot! With Disability Policy art, I mean that I used to be obsessed about making my own environment to understand (through art work) that even if a person looked like an orange, he should not be seen as a “talking fruit” but a “human being trapped in an orange” – a person with same hopes and dreams as everyone else despite the yellow, bitter skin. Nowadays I don’t care much even, if someone thought I was a talking orange – it’s okay to be a talking orange!

Rukoilija / Prayer