Arvoisa Yleisöni / Dear Audience

Lainaan muutaman lauseen saamastani sähköpostista – joka kenties artikuloi monen teidän ajatukset merkillisestä blogistani - ja yritän antaa kaikille pohdiskelijoille jonkinlaisen selityksen:

”Me ollaan kahlattu ja ihmetelty sun kuvia. Blogin varsinainen tarkoitus on vielä arvoitus”

... Jännittävää huomata ettei olekaan selvää millä bensalla käyn! Enpä tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että voisin olla "muna-kana-kana-muna" mysteerio, että jää kenellekään epäselväksi mikä tulee ensin ja mikä seuraa jäljessä: Kun teen kuvia - > ryhdyn pikkuisen elämään. Kun en tee kuvia - > minulla ei ole mitään asiaa kenellekään (Elämässäni on aina ollut kaksi asiaa, jotka toimivat näin; taide ja uskonnonharjoittaminen – unohtamatta että täydellisestä tyhjiöstä ei minunkaltaiseni olento varmaankaan osaa nousta ilman koiraystävää). Teen kuvia samasta syystä kuin pikkulapset raahavat mukanaan uniriepua/turvalelua tai lutkuttavat tuttia - kuvien tekeminen tekee hirvittävän onnelliseksi ja rohkeaksi ja sosiaaliseksi. Ei blogillani ole muuta tarkoitusta, valokuvaaminen on uusi (nivelvaivaiselle, köyhälle rotalle loistava) tapa tehdä samaa vanhaa kuvataidetta. Rakastan kuvia - yli kaiken! En kuvaa ihmisiä, vaan muutan ihmiset kuviksi (hyvin eri asia kuin kuvata ihmisiä) - malleja vain on toistaiseksi aika niukasti.  Saa siis ilmoittautua, hän ken uskaltaa päästää irti sosiaalisesta egostaan ja antaa minun väännellä ja värittää!

Mainittakoon vielä, että koen olleeni ennen sairaseläkkeelle jäämistä vammaispoliittinen taiteilija, mutta en ole enää – ellei sitä lasketa, että haluan mallivalinnoillani osoittaa, että lyhytkasvuiset, pitkäkasvuiset, vanhat, nuoret, lihavat ja laihat ja kaikki, kaiken väliltä, ovat täysin yhtä mielenkiintoista materiaalia valokuvattavaksi! Vammaispoliittisella taiteentekemisellä tarkoitan lähinnä sitä, että minulla oli suorastaan pakkomielteinen tarve saada, lähinnä oma ympäristöni ymmärtämään, että vaikka ihminen olisi appelsiinin näköinen, hänestä ei tule ”puhuvaa appelsiinia” vaan ”ihminen appelsiinissa” – eli henkilö, jolla on samat toiveet ja unelmat kuin muillakin ihmisillä, vaikka häntä peittäisi oranssi, kitkerä kuori. Nykyään en juurikaan välitä vaikka minua pidettäisiin puhuvana appelsiinina – puhuvana appelsiinina menee ihan hyvin!

I’ll quote few sentences of an email sent to me yesterday. Maybe many of you feel similarly confused about the purpose of my blog as the sender of the letter. Thus I will try to give an explanation to all who wonder:  

“We have waded in awe through your pictures. The main purpose of your blog is still a mystery”

… Fascinating to note that it’s not at all obvious what fuels me! I thought it was apparent – in my case - what always comes first before the rest follows. When I do art - > I also start to live a little. When I don’t do art - > I have nothing to say to anyone. (There has always been two things in my life that work the previous way; art and practicing religion – not forgetting that climbing up from a total void one really needs a dog friend). I create pictures for the same purpose little children drag along a blanket or a safety toy, or suck a binky; making pictures make me happy, and brave and social. My blog doesn’t have any other purpose. Photographing is a new, splendid way (for a crippled, poor rat) to create the same old fine art as before. I love pictures – more than anything!   
I do not just take pictures of people  – I turn people into pictures (two very different things) – sadly I do not have very many models yet. ... So, please sign up, if you dare to let go of your social ego and let me turn, and twist, and color you! (Well, you who speak english propably won't be coming from your distant locations :)

I should still mention that before becoming a disability pensioner, I used to consider myself a Disability Policy artist - but not anymore – unless it counts, that through my present model choices I want to show that little people, tall people, young, old, thin and overweight, and everyone else in, and between, everything possible, are equally interesting material to shoot! With Disability Policy art, I mean that I used to be obsessed about making my own environment to understand (through art work) that even if a person looked like an orange, he should not be seen as a “talking fruit” but a “human being trapped in an orange” – a person with same hopes and dreams as everyone else despite the yellow, bitter skin. Nowadays I don’t care much even, if someone thought I was a talking orange – it’s okay to be a talking orange!