Arvoisa Yleisöni / Dear Audience

Lainaan taas (asiayhteydestä irrotetun) sähköpostilauseen, jota käytän hyväkseni, en lähettäjää ajatellen – (syy kätkettyyn näpäytykseen oli minun liiallisessa tuttavallisuudessani ja täten hyvinkin aiheellinen), vaan laajemman yleisön ymmärrykseksi:

”en kyllä olisi alkanut ottamaan/otattamaan itsestäni mitään kuvia”

Etenkin kaikkien kuvattavana olleiden tai kuvattavaksi tulevien puolustukseksi kerrottakoon, että kuvaan on tultu vain ja ainoastaan minun vuokseni, jotta minä tekisin taas taidetta, mikä tekeminen on ollut katkolla useamman vuoden. Henkilöt eivät ole missään nimessä hinkuneet näyttämään naamaansa rekvisiitan reunustamana; näkeehän sen jo pelkästään Kafka-miehen ”aion sitten varmasti roikottaa itseäni velttona” asenteesta, että välillä on kirjaimellisesti ällöttävää olla mallina. ... Toisaalta uskon – tai ainakin haluan uskoa – että kaikki ovat valmiita töitä katselleesaan ajatelleet, että no ei tämä nyt niin vakavaa ollut heidän kannaltaan, mutta loppujen lopuksi pienellä vaivalla kummallisen ilahduttava palvelus kuvaajalle.

Mitä taas itseni kuvaamiseen tulee, niin en todellakaan ajatele, että ”olenpa minä kaunis ja ihastuttava ja ihmeellinen!” – ha-haa! – Ei, ei ja EI. Balleriinakuvienkin suhteen suorastaan hämmennyin miten paljon lopputulosta suurempia liikkeitä tein aivoissani, joita jäykkä keho ei toteuttanut, vaikka siltä aivan tuntui. Toisaalta osaan myös nykyään nähdä - sen lisäksi että edelleen näen kuvissani ihan-kertakaikkisen-totaali-vammaisen! - myös sievän pieni ihmisen. Minusta ei saa tekemeälläkään normaalin näköistä eikä tarvitse. Vammaisuus mielletään usein rumuudeksi, mutta jos vertailukohde ei ole terve, vaan yksilöä katsellaan yksilönä, niin ei vammainen ainakaan ruma ole – erilainen ja ehkä katseluun innoittava, mutta ei ruma.

Kirjoitinko edellisen ”opetukseksi” teille? – Vaiko itselleni? Luultavasti eniten itselleni, sillä minä jos kuka olen pitänyt itseäni sietämättömän rumana 25-vuotta (ikävuodet välillä 15-40) ja kohdellut henkilöäni senmukaisesti; kun mieltää itsensä rumaksi, niin rumentaa itseään systemaattisesti ja aktiivisesti. <- Merkillistä mutta totta. Johtuiko rumuuskokemukseni sisäisitä –vaiko ulkoisista tekijöistä, eli olinko itsenäisesti päästäni pipi vaiko syrjinnän kohde – tätä en tiedä – tiedän vain sen, että nyt kun pää on saatu kuntoon, niin en havaitse syrjintää – ja kun en havaitse syrjintää en koe olevani ruma – ja kun en koe olevani ruma, en myöskään yritä näyttää rumalta. Yritän näyttää sievältä niin kuin kaikki muutkin itseään kunnioittavat ihmiset – mutta ehdottomasti vammaisuutta kätkemättä . ... Kuvaan siis itseäni ja muita a) syystä jonka kerroin jo aikaisemmassa pitemmässä kirjoituksessani ja b) koska haluan yksilöidä ihmiset, omiksi paketeikseen, itsenäisiksi tarkkailunkohteiksi; kissoiksi, joita ei verrata koiriin ja hevosiksi, jotka eivät muutu arvottomiksi autojen tieltä.


Again I quote an email sent to me. I'm not directing my words to the sender (the sentence is brutally moved from the context, and the vague chastise of the comment is justifiable because of the inconsiderate familiarity expressed from my part)  but yet again my intention is to help the larger audience to understand  “why”  -I’m doing what I’m doing.

“I would have not started to take any pictures of myself or have anyone take any of me”

Especially for the defense of the people who have already had their picture taken, or the once that are still coming to model for me, I need to clarify that every single one of them have come for my sake and my sake only! So that I would make art – art that I stopped making for some years. I can assure you that these people have NOT hankered to show their faces bordered with weird props!  … Just look at Kafka-man whose attitude in most of the pictures is “I for sure will let my whole body droop!” and you get the idea what posing feels to most of my dear models. On the other hand I believe – at least I want to believe – that after seeing the end result, everyone have thought that the experience wasn’t that bad or serious – but an easy way to make the photographer strangely happy.

What comes to the pictures I take of myself – I definitely do not thing “I’m so beautiful and charming and wonderful!” – ha-haa! – No, no, and NO. When looking for example the ballerina pictures I’m mostly just baffled how much larger movements my brain thought I was accomplishing than my stiff body actually executed! On the other hand I am able to see – despite the fact that I still also see an undisputed- total-handicap – a sweet looking  little person when I look at myself. No one can do nothing to make me look normal, but that’s okay. Disability is often seen as ugliness, but if the comparison is not an abled body person, but you take an individual as an individual – then you cannot see disabled person ugly – maybe different and provoking to looking, but not ugly.

Did I write the previous for your “education”? – Or for mine? Probably mostly for my own education – because if anyone, it has been me who has perceived myself unbearable unattractive for 25 years (years between age 15 and 40) and treated myself accordingly. When you feel ugly, you also tend to uglify yourself actively and systematically. <- A strange fact. Was my experience of attractiveness caused by internal or external factors, meaning; was I simply in sane or a victim of discrimination – that I do not know – but I do know that now when my mind is healthy – I do not notice any discrimination – and when I do not notice discrimination, I do not feel ugly – and when I do not feel ugly, I don’t make myself ugly. Instead I try to look nice – as do all the people who respect themselves – but without trying to hide the obvious signs of disability. So. I photograph myself and others for a) the reason I have already explained earlier in the long writing and b) because I want to individualise people to their own packages, independent objects of observation – to  picture them as cats that are not compared to dogs, or horses that do not lose their value because of cars.