”Anna sille se ankkapankki”

(I will translate the three previous postings by the end of the week - sorry for the delay)

Olen joskus hyvin pienenä, ilmeisesti vielä puhetaidottomana, istunut potalla yrittäen harjoitella sinne jonkin tuotteen tuottamista ja kiljunut pää punaisena, tyytymättömyyteni kasvamistaan ja kasvaessa siitä huolimatta, että äitini on kiikuttanut minulle lelun toisensa perään, kunnes 18kk vanhempi veljeni on tokaissut ”anna sille se ankkapankki” (Roope-setä rahakirstun päällä), jonka hyppysiini saatuani olen välittömästi rauhoittonut. ... Ymmärrän, että istun edelleen potalla ja kiljun - ja ympärilläni juoksee poikkeuksellisen paljon, poikkeuksellisen ystävällisiä ja älykkäitä lähimmäisiä tarjoamassa minulle lelun toisensa perään, mutten saa mistään mitään irti. Myönnän – kuten tarkkanäköinen lienee blogin pitoni aikana huomannut - että olen ihmisten parissa olessani koko ajan paniikissa. En ole nälkää näkevä afrikkalainen, jolla ei ole ruokaa, olen syömishäiriöinen, joka ei saa notkuvan pöydän ääressä ravittua itseään – ja se kauhistuttaa minua itseäni suunnattomasti. Pitkittyneessä syömishäiriössä vaihtelee usein syömättömyys ja ahminta - ja mikäli sairaus on alkanut anorexialla, niin ahminta on hirveästi paljon kauheampaa kestää psyykisesti kuin syömättömyys. Olen sosiaalisesti täysin identtisesti sairas; kestän paremmin yksinäisyyden kuin sen, että ahmin ihmisiä – 6000-10000kaloria putkeen – enkä tule kylläiseksi, vaikka pieni kehoni on kirjaimellisesti haljeta ja mieleni haukkoo henkeään häpeästä. Yritän siis sanoa, että TE olette olleet minua varten katettu JUHLAPÖYTÄ ja minä olen ahminut, mutta kiljun edelleen nälkiintyneenä. Pyydän anteeksi. ... Olisi  - no ei nyt helppoa, mutta edes mahdollista selviytyä – jos ihmiset olisivat leluja, mutta ihmiset ovat toisia yksilöitä omine tarpeineen ja ongelmineen ja siksi edes ankkapankin löytyminen harvoin tarkoittaa sitä, että ankkapankki haluaisi joutua pienen, kakkaa vääntävän potallaistujan syliin. ... Ja siinäpä kaikkien pettymysten ja nöyryytysten äiti! 

Mutta vielä tämän kirjoituksen päätarkoitukseen: Ymmärrän selvästi lukijoideni arvon ja anteliaisuuden ja olen täysin tietoinen, että psyykkinen aliravitsemustilani johtuu pelkästään väärin piuhoitetusta nupistani – ei mistään muusta.

... tarkoituksellisesti Picasson kuuluisa teos "lapsi ja kyyhky" pohjana.

Paluu yksinäisyyteen / Näyttelyn peruutus

Olen surkealla itsetunnolla varustettu pieni, kenties maailman mahtipontisin ihminen, sillä olen aina ”tiennyt”, että kaiken vähäpätöisyyteni keskellä olen ajattelija, joka jättää jälkeensä jotain ihmiskunnalle merkityksellistä. Uskallan ja osaan kaivautua äärimmäiseen intensiivisyyteen, missä maailmankaikkeuden merkilliset aarteet majailevat, mutta hirveä ongelmani on se, että tiedän tuohon intensiivistyyteen vain kaksi tietä; syvä rakastuminen ja syvä yksinäisyys... ja syvällä yksinäisyydellä tarkoitan harkittua ja julmaa vieraantumista, eristäytymistä ja riippumattomuutta toisista ihmisistä. Nyt kesäkuuksi harkitsemaani näyttelyä rakentaessani ”en ole missään”; ei ole ketään, jota olisi lupa hulluna rakastaa enkä kuitenkaan ole riippumaton ihmisten hyväksynnästä ja miellyttämisestä – joten olen tänään tehnyt raa’an ratkaisun ja perun näyttelyni. Koen ettei minulla ole aikaa saavuttaa olotilaa, joka tuottaisi haluamaani jälkeä. Totta puhuen en usko vielä pitkään aikaan saavuttavani olotilaa, missä todelliset ajatukset ja kuvat alkaisivat pulputa, sillä olen päättänyt palata yksinäisyyteen ja jatkaa siellä viisi vuotta sitten keskeyttämääni, jo lähes kymmenen vuotta kulkemaani tietä - joissa kymmenessä vuodessa! - pääsin toki eteenpäin, mutten läheskään perille. ... Voih! Olisin kovin mielelläni valinnut toisen tien – mutta tuntien itseni ja sen, että aspergerhenkilönä saan hyvin, hyvin harvoin toiseen ihmiseen todellisen kontaktin en edes harkitse, että lähtisin enää etsimään intohimoista rakkautta.

Rainer Maria Rilke ja Esine

Vaikka typerä facebook ei ilmoita tärkeimpää, niin Herra Kafkanen kuitenkin täyttää huomenna viisi!

Luovuin ensimmäisestä näyttelyaiheestani, koska julkisuudenhenkilöiden maalaaminen olisi vaatinut valmiin imagon kopioimista eikä kopioiminen ole minulle mieluisaa, kuten koko näyttelyhankkeen hetkellinen karilleajo selvästi paljasti. Uusi aihe löytyi ”urban exploration” blogeista, joista Ystäväni minulle kertoi, joskaan en maalaa hylättyjä taloja vaan ihmisiä ... enkä loppujen lopuksi nyt viikon maalattuani tiedä onko minulla mitään tarvetta väittää, että maalaan ”asumattomia” ihmisiäkään, koska hahmoni eivät suinkaan ole tyhjiä eivätkä onttoja. Sen sijaan haluan selittää – kilttien, kivojen naapureideni vuoksi, jotka sallivat minun väännellä ja käännellä ja värittää olemuksiaan miten sattuu – että etsiskelen kai aina ”esineitä”. Ryhdyttyäni viime vuoden lopulla valokuvaamaan itseäni tajusin vihdoin Rilken esineteorian; minä joka olen sosiaalisessa maailmassa ruma, vammainen, liian pieni ja kelpaamaton, olen esineenä (tai kuvana kuten itse puhun) ihan oikea! Nyt en siis sano, että olen kuvauksellinen, vaan sanon että olen kuva - ja kuvana yhtä täydellinen kuin muutkin huolella tehdyt kuvat. Jos otan normaalin käden ja oman käteni ja poistan käytöstä termit terve/sairas/kaunis/ruma/ - niin molemmat kädet ovat esineitä; ”yksi kivi, toinen kivi”. En siis pyri tekemään "loistavaa taidetta" tai upeita muotokuvia, teen vain yksinkertaisesti kuvia – tai kuten Rilke sanoisi; esineitä – suita, silmiä, varjoja ja väriläiskiä, jotka muodostavat kokonaisuuden tai ovat muodostamatta. Kafkalle kovakuoriainen on liikkuva esine, mikä on mäyriäisen innostuksesta päätellen tuhat kertaa mielenkiintoisempaa kuin ajatus ”siinä kovakuoriainen”. Siinä kovakuorianen on vyyhti opittuja ajatuksia hyönteisestä, kun taas liikkuvan esineen havainnointi jättää kaiken avoimeksi ja kipittävässä esineessä voi nähdä koko olemassa olon käsittämättömyyden.

"Ja aivan avoin hän on ollessaan Esineiden parissa tai siellä missä eläimet ja ihmiset koskettavat häntä äänetöminä kuin Esineet. Silloin hän on oppipoika ja aloittaja ja katsoo ja jäljittelee sitä kauneutta, jota me,  jotka kuljemme kuin unessa, emme huomaa. Hän on suuri havaitsija, jolta mikään ei pakene. Se mitä hän kulloinkin katsoo, on hänelle ainoa maailma, jossa tapahtuu kaikki. Kun hän veistää käden, se on tilassa yksinään, eikä ole mitään muuta kuin se. Malli on näennäinen, vain olevinaan, taideteos on. Kädet elävät tahoillaan, suut puhuvat ja minä vain katson kaikkea yhä rauhallisemin". Otteita runoilija Rainer Maria Rilken kirjeestä, jossa hän kertoo kuvanveistäjä Rodinista.

Muutama maistiainen - isommasta läjästä - enkä kuitenkaan lupaa/väitä, että juuri nämä näyttäisin Valssaamossa.

 

Ryömiskelen eteenpäin / Crawling forward

... viitaten edelliseen kirjoitukseen.
I felt yesterday that I don’t have the motivation needed to hold the exhibition – but decided today to crawl forward with project.
 

Löin kirveeni kiveen

Ajattelin ensin - itseni nolaamisen pelossa – väittää, että selkä ja kädet ovat nyt projektini alkumetreillä pahasti kipeytyneet ja siksi harkitsen vakavasti näyttelyni peruuttamista – mutta totuus on se että olen iskenyt kirveeni kiveen  - minkään paikan kehostani särkemättä - ja istuskelen nyt kannon nokassa motivaationi hukanneena: En jaksa enkä tahdo enkä viitsi – eikä pensseli millään ajaudu käteeni. Innostus ja kunnianhimo ovat kaksi eri asiaa; innostuessani hakkaan metsän nurin, mutta en minä hampaillani ryhdy puita jyrsimään vain sen vuoksi, että ihmiset näkisivät minut pätevänä ja ihmeellisenä. Kirveeni on tylsä ja sahalaitainen eikä sillä tee tällä hetkellä mitään. Toisin sanoen; taidan nyt epäonnistua tämän näyttelujuttuni suhteen, eikä vaihtoetoina ole muuta kuin kulkea nolouden läpi selkä suorana.