Ajattelin ensin - itseni nolaamisen pelossa – väittää, että
selkä ja kädet ovat nyt projektini alkumetreillä pahasti kipeytyneet ja siksi
harkitsen vakavasti näyttelyni peruuttamista – mutta totuus on se että olen iskenyt
kirveeni kiveen - minkään paikan
kehostani särkemättä - ja istuskelen nyt kannon nokassa motivaationi hukanneena:
En jaksa enkä tahdo enkä viitsi – eikä pensseli millään ajaudu käteeni.
Innostus ja kunnianhimo ovat kaksi eri asiaa; innostuessani hakkaan metsän
nurin, mutta en minä hampaillani ryhdy puita jyrsimään vain sen vuoksi, että
ihmiset näkisivät minut pätevänä ja ihmeellisenä. Kirveeni on tylsä ja
sahalaitainen eikä sillä tee tällä hetkellä mitään. Toisin sanoen; taidan nyt
epäonnistua tämän näyttelujuttuni suhteen, eikä vaihtoetoina ole muuta kuin
kulkea nolouden läpi selkä suorana.
Voi olla, että toi on myös luovan prosessi yks vaihe. Ennen jokaista näyttelyä mun tytär päättää lopettaa taiteen kanssa työskentelyn ja on sitä mieltä, että hän menee kaupan kassaksi, jonka ei tarvitse vaivata itseään ja muita surkealla työllään. (Pillastuukohan se kun kerron sen tässä? Toivottavasti ei.) Se on myös lähipiirille se raskain vaihe. Toinen kriisin paikka on näyttelyn pystytys ja avajaiset.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi kaunis Riitta - myös toisesta, jonka kirjoitit facebookiin ja jonka luin sähköpostista. Valkoinen kääpiö oli kaunis, ylevä ja mieltäni imarteleva vertaus - kiitos. Voi kunpa tosiaan löytäisin kirveeseeni uuden terän enkä minäkään joutuis "kaupan kassaksi" : )
VastaaPoista