Paluu yksinäisyyteen / Näyttelyn peruutus

Olen surkealla itsetunnolla varustettu pieni, kenties maailman mahtipontisin ihminen, sillä olen aina ”tiennyt”, että kaiken vähäpätöisyyteni keskellä olen ajattelija, joka jättää jälkeensä jotain ihmiskunnalle merkityksellistä. Uskallan ja osaan kaivautua äärimmäiseen intensiivisyyteen, missä maailmankaikkeuden merkilliset aarteet majailevat, mutta hirveä ongelmani on se, että tiedän tuohon intensiivistyyteen vain kaksi tietä; syvä rakastuminen ja syvä yksinäisyys... ja syvällä yksinäisyydellä tarkoitan harkittua ja julmaa vieraantumista, eristäytymistä ja riippumattomuutta toisista ihmisistä. Nyt kesäkuuksi harkitsemaani näyttelyä rakentaessani ”en ole missään”; ei ole ketään, jota olisi lupa hulluna rakastaa enkä kuitenkaan ole riippumaton ihmisten hyväksynnästä ja miellyttämisestä – joten olen tänään tehnyt raa’an ratkaisun ja perun näyttelyni. Koen ettei minulla ole aikaa saavuttaa olotilaa, joka tuottaisi haluamaani jälkeä. Totta puhuen en usko vielä pitkään aikaan saavuttavani olotilaa, missä todelliset ajatukset ja kuvat alkaisivat pulputa, sillä olen päättänyt palata yksinäisyyteen ja jatkaa siellä viisi vuotta sitten keskeyttämääni, jo lähes kymmenen vuotta kulkemaani tietä - joissa kymmenessä vuodessa! - pääsin toki eteenpäin, mutten läheskään perille. ... Voih! Olisin kovin mielelläni valinnut toisen tien – mutta tuntien itseni ja sen, että aspergerhenkilönä saan hyvin, hyvin harvoin toiseen ihmiseen todellisen kontaktin en edes harkitse, että lähtisin enää etsimään intohimoista rakkautta.