Toisten elämä

Ylä-asteen viimeisistä luokista lähtein olen ollut fyysiseltä kooltani dramaattisesti ikätovereitani pienempi, siitä huolimatta olen vuosikausia pelannut toisten mukana jalkapalloa, jääkiekkoa (kuudennella luokalla, pienessä kyläkoulussa kaikki luokkatoverini olivat poikia) lentopalloa ja koripalloa – lukiossa lähes aikuisten naisten kanssa. Olin aina ”puolustaja” - ja ehkä opettajasta ja luokkatovereista tuntui hyvältä kun ”sain olla mukana” mutta itse kyllä ajattelin, että voihan perkele, tässäkö minä tosiaan seison, jotta toisilla olisi hyvä mieli ... ja niin minä usein teen, koska muille ei tule hyvä mieli mistään muusta. Ei siitä että poistun pelikentältä eikä siitä, että ryhdyn oman luvan kanssa hyökkääjäksi ja kiidän väkkärän pitkin pelikenttää, niin että toiset jähmettyvät paikoilleen pelätessään, että vahingoitun – ja silloin minä teen maalin ja viisi maalia! - mutta kenelläkään ei olekaan kivaa. Ei – minun tehtäväni on puolustaa tervettä, normaalia, ylevää ja tasa-arvoista peliä.

En tällä enkä edellisellä kirjoituksella halua loukata ketään – missään tapauksessa – mutta en ihan oikeasti ymmärrä mikä paikka minun tulisi koripallokentällä ottaa, koska aivan ilmeistä on, että johonkin kohtaan minut hyväntahtoisuuden nimissä pitäisi saada sijoitettua. ... Voisin tietysti olla erotuomari – mutta auts! – tiedän kokemuksesta, että syntyy elinikäisiä välirikkoja ja kun kääpiö muistuttaa teveille terveiden säännöistä. Eli mitä jää jäljelle?  ”Onnellinen yhdessäolo” minulle sanotaan – valitettavasti en aspergerhenkilönä lainkaan ymmärrä noin abstraktia ilmaisua, jos muuta selitystä ei ole. Mitä ihmettä siis tahdon. En kai mitään. Olen hihnastani irtipäässyt koira ja pälyilen tässä hetken ympärilleni miettien pitäisikö ilmoittaa, että olen irti, vai pitäisikö vaan ottaa jalat alleen ja karata.

Metsästyskoira ja isäntä

Uskonto ja taide ovat minulle hyvin samanlaisia asioita, ne molemmat laukaisevat metsästyskoiramaisen, hallitsemattoman vietin, joka selkokielellä kuvailtuna tuntuu siltä kuin päämäärä olis kädenulottuvilla, vähän niin kuin hukkuva, jonka itse itseään kannattelemattomaan kehoon sinulla on moraalinen vastuu tarttua, vaikka uhri olisi 100-kiloinen ja sinä kääpiö. Ei ole siis kysymys niinkään onnentunteesta, vaan psykologian termein pakko-oirehäiriön ja riippuvuuden yhdistelmästä, joka laukeaa määrättyjen asioiden ympärillä samoin kuin metsästyvietti kafkalla pelkästään siitä, että otan tutkaliivin kaapista. Näyttelyssä näkemänne pikkuruinen, leppoisa Kafka, on loistava – poikkeuksellisen hyvänenäinen ja rohkea – metsästyskoira, mutta vietin voimakkuuden ja fyysisen koon välillä on niin suunnaton ristiriita, ettei se millään selviä metsässä itsekseen, vaan tarvitsee, isääni lainatakseni ”ehdottomasti mukaansa henkivartijan” -  tai kuten ystäväni Markku pienenä moitteena tokaisi sen jälkeen kun kafka aamulla puoli yhdentoista aikaan metsään lähdettyään nousi maan alta klo 18 illalla; ”eläimellä on ihminen sen vuoksi, että se pitää siitä huolen”. Olemme kafkasen kanssa molemmat liian pieniä, suuria metsästyskoiria – sama ongelma molemmilla senkin suhteen, että metsästysviettisestä koirasta tulee usein metsälle pääsemättömänä ylileppoisa ja kuohitunoloinen. Mormonit lienevät monasti miettineet minkä vuoksi minä jätin yhteisen uskontomme sitä fanaattisesti 33- vuotta puolustettuani – ja perimmäinen syy minun kohdallani on se, että kun toiset ikäiseni valmistautuivat elämää varten, minä räksytin loputtomia aikoja maan alla ilman henkivartijaa. Uskonto oli huumetta, joka vei minulta hengissäselviytymiskyvyn. Pienen pieni metsästyskoira olisi tarvinnut ihmisen, joka pitää siitä huolen, eikä minulla sellaista ollut. Nyt Te, Hyvät Ystäväni – saatatte ajatella, että ”no, sinusta jos kenestä pidettiin ja huolehdittiin!”Ja standardikaaviolla katsottuna tämä tosiaan pitää paikkaansa – olen aina ollut poikkeuksellisen tykätty, autettu ja huomioitu, mutta metsästyskoiraan ei päde standardikaaviot; hyvä metsäkoira menee eteenpäin päätömällä, määrätietoisella vimmalla; sellaisessa huumassa, että isä ja äiti ovat nikertyä ravatessaan Kafkan perässä siksakkia ympäri metsää ja yrittäessään päivän pääteeksi pyydystää sen jonkun pedon monisuuaukkoisen onkaloston joltain ulostuloaukolta – ja tosiaankaan, tuntemistani hyvistä-kilteistä lemmikinomistajatovereistani kukaan ei ryhtyisi samaan kuin minun ja kafkasen ”isä ja äiti”. Minä en valitettavasti voi enää lähteä mukaan uskontoihin – ja taidekin näyttelyn jälkeen hirvittää: Minä mielipuoli näen ja haistan taas saaliin – ja vaikka kuinka sanoisin itselleni ettei taiteessa ole mitään saalistettavaa, löydettävää eikä varsinkaan ydintä, niin en usko itseäni – koska selvästi vainuan nimeäni seirenienlailla toistelevan, hehkuvan ytimen. Olen hullu. Mutta juuri hullut ja vain hullut löytävät perille – ja tässä ympäristöni ongelma suhteessa minuun ja minun ongelmani suhteessa kafkaan. Ovatko taide ja mäyränpesä, niin suuria juttuja, että jonkun kannattaisi ryhtyä metsässä, älypyhelin kädessä pinkovaksi isännäksi  ja varsinkaan niin merkittäviä, että pienen, merkillisen lähimmäisen kannattaa hulluuden huumassa menettää korvansa tai jäädä petojen pauloihin, maan alle kokonaan? Joidenkin mielestä on, joidenkin mielestä ei ole. Luulen, että näyttelyni vieraista 98% prosenttia on sitä mieltä, että leppoisat kotikoirat ovat parempia (ainakin helpompia), eli ystävyyteni riittäisi ilman kummallisia kuvia ja tempauksia – ja 2% näki ja ajatteli, että tuo outo olento on matkalla ”jonnekin” ja hyvässä lykyssä jopa löytää perille ellei matkanvarrella lähde henki.

Tuo 2% on niitä, jotka istuttavat puun 90-vuotiana: Kuolevaisia, kuten me kaikki olemme, mutta panostavat sukupolvien kuolemattomuuteen ja uskovat siihen, että viisaus, kauneus ja yltäkylläisyys ovat kerrostumia, joita ei synny yhden ihmiselämän aikana. Taide on viisautta, kauneutta ja yltäkylläisyyttä, mutta hitaasti kasvava puu, joka tarvitsee ympärilleen ihmisiä, joille aika on ympyrä, jonka keskellä voi seistä ja katsoa sekä menneisyyteen, että tulevaisuuteen olematta itse läsnä. ... En oikein tiedä mitä ajattelisin – ehkä minä lähden metsälle, ... Isällä ja Äidillä (molemmat noin 75-v) on täysityö Kafkasessa, jolle minä annan luvan käydä metsällä, joten heilutelkaa joku teistä jonkinlaista namua pesäaukon suulla, jos en välillä möngi omiatoimisesti maanpinnalle.

Akvarellitilauksia

No niin ihmiset – voisin samalla vimmalla maalata akvarelleja; eli huomio kaikki halukkaat - nyt akvarellitilaukset vetämään! Useiden kanssa puhuin asiasta jo Kaapelilla, mutta sama tarjous vielä kaikille: Ottamatta suurempia taiteellisia vapauksia maalaan realistisia akvarelleja (siis paperille vesivärein) teistä itsestänne, lapsistanne, lemmikeistänne, puutarhoistanne, kesämökeistänne, unelmamaisemistanne – melkein nyt mistä tahansa mistä lähetätte minulle selkeän valokuvan. Maalaan työt tilausjärjestyksessä ja tarjoan tämän kuun loppuun mennessä tilatut työt hintaan 200€/kpl. Yhteen työhön maalaan korkeintaan kaksi ihmistä tai ihmisen ja max 2 eläintä. Toki voin samalle arkille tunkea enemmänkin tavaraa, mutta hintaan lisään tällöin toisen työn hinnan. Papereiden kokovaihtoehdot – hintaan vaikuttamatta - ovat:  noin 75 x 65 tai puolet arkista. Näyttelyakvarellit olivat noin 75 X 65. Voin myös tarjota tyytyväisyystakuun, eli jos tuntuu siltä, että maalaamissani hahmoissa on jotain pielessä, niin teen samalla hintaa uuden version . Tarkennan vielä: tämä tarjous koskee siis realistisia töitä – eli asiakkaan itsensä tulee tarjota minulle tarkka aihe.

Tilaukset voi tehdä ykityisviesteinä facebookissa tai kirjoittamalla minulle sähköpostia sivupalkissa tarjolla olevaan sähköpostiosoitteeseen.

Moni on kysellyt mikä fiilis minulle jäi näyttelystä – johon, olen vastannut yksinkertaistaen hyvä, vaikka ”fiilikseni” ovat tietysti yhtä moninaiset kuin yleisölläni oli tapoja katsoa minua ja taidettani. Jokaisesta vieraastani ilahduin suuresti, mutta ketään loukkaamatta voinen kai sanoa, että muutamien henkilöiden kokonaisvalatainen palaute sai minut ajattelemaan, että on todellakin olemassa ihmisiä, jotka istuttavat puita vielä silloinkin kun ovat täyttäneet yhdeksänkymmentä.

Kiitos KAIKILLE – näyttely oli minulle ilo.

Taide ja Yltäkylläisyys

Tämä on viimeinen kirjoitus, jonka ehdin kirjoittaa ennen näyttelyä. Eli Kaapelitehtaalla tavataan!

Ajattelin pitää myyntinäyttelyn – ja pidänkin – tavallaan – mutta  koska olen itse parantunut puutteen sairaudesta ja taide usein mielletään ylellisyydeksi, eli puutteen tunteen itiöt helposti sikiävät juuri taiteen ympärillä, niin myyn kaikki tauluni kunkin ostajan itse valitsemaan hintaan, vilpittömästi toivoen, että jokainen kiikkuttaa merkillisen kuvan kotiinsa (valitettavasti jokaiselle ei kylläkään tästä näyttelystä teosta kainaloon riitä, mutta maalaus jatkukoon). Hyvä, kaunis peruskansalainen kokee usein ettei hänellä ole ei ole ”varaa” taiteeseen lyhennettyään asunto – ja autovelkaansa ja ruokittuaan lapsensa, vaikka juuri taide on ihmiskunnan lupalappu luovaan ajatteluun. Tosi taide, eli useinmiten merkillinen teos seinälläsi antaa sinulle ja lapsellesi luvan ja luvan myötä kyvyn, keksiä tulevaisuuden pyörän ja lentokoneen. Mitä enemmän taide saa sinut ajattelemaan muutakin kuin ”onpa kaunis, tuo sopisi meidän sohvan väriin” - kokemaan outoutta, hämmennystä, jopa rumuutta - sitä suuremman ulostuloaukon uusille, vapaille oivalluksille ja tuntemuksille teos poraa aivojesi tiukkoihin ajatussäännöstöihin, jotka orjuuttavat ja pitävät pienenä.

Minä tosiaan sairastuin runsaat kymmenen vuotta sitten ”puutteeseen”  ja parantumisen myötä tajusin, että puute ja köyhyys ovat mielen sairauksia - ei muuta - kaikkein vähiten konkreettista todellisuutta. Puute on kuin syöpä, joka voi iskeä mihin tahansa tai useampaan kohtaan henkilön ajatusmaailmaa ja lopulta levittäytyä koko ihmispoloon. Minulla – niin oireista päätellen oletan – sairaus alkoi fyysisen kosketuksen puutteesta ja levisi sieltä köyhyyteen ja sosiaaliseen kyvyttömyyteen. Vaikka yksilö sairastuu, on kysymyksessä aina ympäristöstä saatu tartunta. Elin nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni yhteisössä, jossa fyysinen läheisyys kuuluu lapsuuteen ja lapsuuden jälkeen yhdelle, tarkoin valitulle kumppanille ja tämän ajatuksen myötä vain potentiaalisille kumppaniehdokkaille, eli tulin hädintuskin lainkaan kosketetuksi (jos täti-ja isoäiti-ihmisiä ei lasketa mukaan) lähes kahdenkymmenen vuoden aikana. Kolmenkymmenen ikävuoteni ensimmäisellä viisivuotiskaudella aloin ensin kokea syvää rumuuden kokemusta, sen jälkeen uskoin haisevani ja kärsiväni pahoista kasvojen alueen iho-ongelmista.Välttelin ihmisiä peläten aiheuttavani ällötystä. Itseinhoa seurasi hyvinkin pian kaiken ulkopuolisen koskettelun inho; suuri osa ruokatuotteista oli sellaisia ettei niiden hajua saanut käsistä pesemällä pois, toisten ihmisten ihosta ja hiuksista puhumattakaan, joiden kanssa en missään tapauksessa halunut joutua minkäänlaisiin kosketuksiin – ja sitten oli kissani Otto. Otin Oton löytöeläinkodista ja Oton myötä tajusin olevani sekaisin. Kissoja minulla oli ollut aikaisemminkin, mutta Ottoa en pystynyt silitteleämään ilman käsineitä ja koin sen hyväilyn kerjäämisen puistattavana. Kaikille eläinten ystäville kerrottakoon, että aivojeni se osa-alue, missä koen sääliä ja myötätuntoa on aina säilynyt pääni sotatantereella terveenä, kuin pieni punaisenristin lääkintäteltta, joten soitin aina Äidin ylläkerrasta hyvileämään Ottoa, eläimen näin saatua tarvitsemansa, vaikkakaan ei minulta. Näistä oireista puute levisi tekemisteni arvottomuuden tunteeseen ja köyhyyteen ja köyhyyden myötä sosiaaliseen häpeään ja eristäytymiseen, kunnes eräänä päivänä (vuonna 2011) - en edes tiedä miksi – päätin ottaa mäyräkoiran; nimenomaan mäyräkoiran. Olin vakaasti päättänyt miten ja kuinka paljon Kafkaa kosketan ja hoidan, mutta mäyriäistä - joka oli niin peini, että naapurit patsastelivat pihassa peläten että se juoksee jalan alle - olikin kiva hoitaa ja pitää hyvänä. Mäyräkoira on hyvin kärsivällinen, itseriittoinen ja itsekin ”vammainen” – erilainen persoona, jonka seurassa toisen elävän olennon koskettelu lakkasi ällöttämästä, koin muuttuvani sieväksi ja älykkääksi – sosiaaliseksi – ja nyt sosiaalisuuden myötä yllättäen jopa ”rikkaaksi” – niin ettei ole enää mitään syytä, miksi minä en luopuisi tauluistani siihen hintaan ettei kukaan missään nimessä saa minun toimistani puutteen tartuntaa! Elämä on tarkoitettu yltäkylläiseksi – ja yltäkylläisyys on tunne – kun tunne häviää, ihmiset loppettavat jakamisen ja antamisen ja kun lopettaa jakamisen ja antamisen, niin annettava loppuu. Ei toisinpäin.

Vielä kolme ihanaa Kaapelille saapuvaa Naista:

 

Muusa ja ihmismielen evoluutio

Olen yksi niistä henkilöistä, jotka ovat kokeneet niin sanotun rajatilakokemuksen. En yleensä puhu enkä edes ajattele asiaa, en jostain syystä koe mitään tarvetta miettiä tai todistella mitä koin tai olin kokematta – tosi asia kuitenkin on, että olen elossa ja hyvin erilaisesti elämän näkevä henkilö tuon kokemuksen (tai hiipuvan aivotoiminnan tuottaman harhan) seurauksena. Olen aiemminkin sivumennen maininnut kärsineeni syömishäiriöstä, mutten kenties sitä, että olin 15-vuotiaana hyvin vakavasti laihuushäiriöinen; aina siinä määrin etten kuukausia sairaalassa vietettyäni suostunut juomaan enää edes vettä ja kehoni alkoi sydäntä myöden väistämättömästi sammutella itseään. Tällaisella hetkellä, myöhään illalla sairaalahuoneeseen - jossa olin yksin - tuli tuntematon, mutta ilmiselvästi minut hyvin tunteva mies. Mies nosti voimattoman ja olemattoman kehoni sängystä, surren syvästi ja pidellen ruumistani sylissään kuin olisin kuollut – ja ehkä olin, ehkä en – koska tuossa samassa tilassa ja hetkessä tiesin miehen jokaisen ajatuksen ja tunteen eikä hän murehtinut kuollutta, vaan sitä että käsitin kokoni, arvoni ja elämäni niin erheellisen mitättömäksi. Näin hänen silmillään nuppineulanpäänkokoisen havupuunsiemenen, joka edessäni kasvoi mammuttipetäjäksi ja tiesin olevani sekä tuo siemen, että siitä kohonnut valtava, ikivanha puu.

Olenko tuon kokemuksen seurauksena ollut aina terve, onnellinen ja ihmeellinen – EN – mutta olen aina sen jälkeen tiennyt, että ihmisen käsitys itsestään saa hänet sekä kuolemaan, että muuttamaan muotoaan - sudesta koiraksi ja koirasta "virkamieheksi"; sotilaaksi, poliisiksi tai paimeneksi. Uskon siis kirjailija C. S Lewisin (kirjoittanut monien tunteman Narnia-sarjan, sekä useita kristillisfilosofisia teoksia) tavoin ihmisen henkiseen evoluutioon. Jokainen länsimainen nykyihminen uskoo koulutuksen, perhesuunniteluvalistuksen ja kehon koon kontrolloinnin ratkaisevan ihmisen sosiaalisen ja henkisen laatutason, joten on hämmentävää, että uskon sittenkin melko yksikseni, vielä suurempien asioiden (absoluuttisen arvostuksen) vielä suurempaan evolutionaariseen muutosvoimaan. ihminen kehittyy eniten aikana jolloin vanhemmat ovat biologisista (ei tahdosta riippuvista) syistä kykeneviä osoittamaan lähes täydellista; hyväksyvää, tuomitsematonta ja ylitsepursuavan ihailevaa rakkautta lastaan kohtaan ... johtuuko siis ensimmäisten elinkuukausien ja vuosien hurja kehitys ihmiskehon - ja aivojen fyysisestä kyvystä kehittyä, vaiko vanhemman hetkellisestä ja poikkeuksellisesta tavasta toimia, joka saa kehityksen ryöpsähtämään? 

Mammuttipetäjämiehen tavattuani minusta tuli ikuinen muusanetsijä. Olen käyttäytynyt vuosikymmeniä kuin huumeriippuvainen, joka riehuu, panikoi ja takertuu, tullakseen kuljetetuksi takaisin "seitsemänteen taivaseen", antaen kuvan äärimmäisen vaativasta persoonasta, jonka on saatava jonkun avustuksella lentää! Viimepäivinä olen kuitenkin ryhtynyt näkemään asian toisin; kokemus ei tehnytkään minusta vajaata vaan täysinäisen. Se, että kipuan katolle pienimmästäkin hyväksytyksi- ja ihailluksitulemisen tunteen laukaisevasta lähimmäisen eleestä ja heittäydyn ilmaan räpiköimään, ei tarkoitakaan sitä, että tarvitsen läheelleni puolijumalan, joka pitelee minua uhrautuvilla ihmeillä ilmassa  – vaan sitä, että minä tosiaan lentelen - enkä ihmeiden voimalla, vaan pelkästään sillä, että joku vähän varpaallaan rapsuttaa. Ihmiskuntaparka on kuin hakattu koira, jolle et sen syvästä luottamuspulasta johtuen, saa tilaisuutta tuottaa mielihyvää teitpä mitä hyvänsä - mutta minä olen mammuttipetäjämiehen lellitty mäyriäinen ja ryntään omatoimisesti ystävän jalan juureen, syön tohkeissani muutaman pikkukiven (kafka tekee niin, kun sillä on hyvä mieli) ja asetun tyytyväisenä syliin nostettuna katselemaan ruohonjuuritasoa suurempia maisemia. En olekaan musta-aukko joka syö kaiken mahdollisen kitusiinsa koskaan täyttymättä, vaan perinnelehmä, joka tuottaa maitoa perunankuorilla. ... En sano, että minulle annetaan perunankuoria – mutta sanon, ettei linnulle tarvitse rakentaa eikä ostaa siipiä, riittää kun ojentaa kätensä kun pyrähdän lentoon ja kun laskeudun takaisin ”kotiin”. ... Minut saa myös viedä soutelemaan.
Lisää ihania Naisia: