Taide ja Yltäkylläisyys

Tämä on viimeinen kirjoitus, jonka ehdin kirjoittaa ennen näyttelyä. Eli Kaapelitehtaalla tavataan!

Ajattelin pitää myyntinäyttelyn – ja pidänkin – tavallaan – mutta  koska olen itse parantunut puutteen sairaudesta ja taide usein mielletään ylellisyydeksi, eli puutteen tunteen itiöt helposti sikiävät juuri taiteen ympärillä, niin myyn kaikki tauluni kunkin ostajan itse valitsemaan hintaan, vilpittömästi toivoen, että jokainen kiikkuttaa merkillisen kuvan kotiinsa (valitettavasti jokaiselle ei kylläkään tästä näyttelystä teosta kainaloon riitä, mutta maalaus jatkukoon). Hyvä, kaunis peruskansalainen kokee usein ettei hänellä ole ei ole ”varaa” taiteeseen lyhennettyään asunto – ja autovelkaansa ja ruokittuaan lapsensa, vaikka juuri taide on ihmiskunnan lupalappu luovaan ajatteluun. Tosi taide, eli useinmiten merkillinen teos seinälläsi antaa sinulle ja lapsellesi luvan ja luvan myötä kyvyn, keksiä tulevaisuuden pyörän ja lentokoneen. Mitä enemmän taide saa sinut ajattelemaan muutakin kuin ”onpa kaunis, tuo sopisi meidän sohvan väriin” - kokemaan outoutta, hämmennystä, jopa rumuutta - sitä suuremman ulostuloaukon uusille, vapaille oivalluksille ja tuntemuksille teos poraa aivojesi tiukkoihin ajatussäännöstöihin, jotka orjuuttavat ja pitävät pienenä.

Minä tosiaan sairastuin runsaat kymmenen vuotta sitten ”puutteeseen”  ja parantumisen myötä tajusin, että puute ja köyhyys ovat mielen sairauksia - ei muuta - kaikkein vähiten konkreettista todellisuutta. Puute on kuin syöpä, joka voi iskeä mihin tahansa tai useampaan kohtaan henkilön ajatusmaailmaa ja lopulta levittäytyä koko ihmispoloon. Minulla – niin oireista päätellen oletan – sairaus alkoi fyysisen kosketuksen puutteesta ja levisi sieltä köyhyyteen ja sosiaaliseen kyvyttömyyteen. Vaikka yksilö sairastuu, on kysymyksessä aina ympäristöstä saatu tartunta. Elin nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni yhteisössä, jossa fyysinen läheisyys kuuluu lapsuuteen ja lapsuuden jälkeen yhdelle, tarkoin valitulle kumppanille ja tämän ajatuksen myötä vain potentiaalisille kumppaniehdokkaille, eli tulin hädintuskin lainkaan kosketetuksi (jos täti-ja isoäiti-ihmisiä ei lasketa mukaan) lähes kahdenkymmenen vuoden aikana. Kolmenkymmenen ikävuoteni ensimmäisellä viisivuotiskaudella aloin ensin kokea syvää rumuuden kokemusta, sen jälkeen uskoin haisevani ja kärsiväni pahoista kasvojen alueen iho-ongelmista.Välttelin ihmisiä peläten aiheuttavani ällötystä. Itseinhoa seurasi hyvinkin pian kaiken ulkopuolisen koskettelun inho; suuri osa ruokatuotteista oli sellaisia ettei niiden hajua saanut käsistä pesemällä pois, toisten ihmisten ihosta ja hiuksista puhumattakaan, joiden kanssa en missään tapauksessa halunut joutua minkäänlaisiin kosketuksiin – ja sitten oli kissani Otto. Otin Oton löytöeläinkodista ja Oton myötä tajusin olevani sekaisin. Kissoja minulla oli ollut aikaisemminkin, mutta Ottoa en pystynyt silitteleämään ilman käsineitä ja koin sen hyväilyn kerjäämisen puistattavana. Kaikille eläinten ystäville kerrottakoon, että aivojeni se osa-alue, missä koen sääliä ja myötätuntoa on aina säilynyt pääni sotatantereella terveenä, kuin pieni punaisenristin lääkintäteltta, joten soitin aina Äidin ylläkerrasta hyvileämään Ottoa, eläimen näin saatua tarvitsemansa, vaikkakaan ei minulta. Näistä oireista puute levisi tekemisteni arvottomuuden tunteeseen ja köyhyyteen ja köyhyyden myötä sosiaaliseen häpeään ja eristäytymiseen, kunnes eräänä päivänä (vuonna 2011) - en edes tiedä miksi – päätin ottaa mäyräkoiran; nimenomaan mäyräkoiran. Olin vakaasti päättänyt miten ja kuinka paljon Kafkaa kosketan ja hoidan, mutta mäyriäistä - joka oli niin peini, että naapurit patsastelivat pihassa peläten että se juoksee jalan alle - olikin kiva hoitaa ja pitää hyvänä. Mäyräkoira on hyvin kärsivällinen, itseriittoinen ja itsekin ”vammainen” – erilainen persoona, jonka seurassa toisen elävän olennon koskettelu lakkasi ällöttämästä, koin muuttuvani sieväksi ja älykkääksi – sosiaaliseksi – ja nyt sosiaalisuuden myötä yllättäen jopa ”rikkaaksi” – niin ettei ole enää mitään syytä, miksi minä en luopuisi tauluistani siihen hintaan ettei kukaan missään nimessä saa minun toimistani puutteen tartuntaa! Elämä on tarkoitettu yltäkylläiseksi – ja yltäkylläisyys on tunne – kun tunne häviää, ihmiset loppettavat jakamisen ja antamisen ja kun lopettaa jakamisen ja antamisen, niin annettava loppuu. Ei toisinpäin.

Vielä kolme ihanaa Kaapelille saapuvaa Naista: