Toisten elämä

Ylä-asteen viimeisistä luokista lähtein olen ollut fyysiseltä kooltani dramaattisesti ikätovereitani pienempi, siitä huolimatta olen vuosikausia pelannut toisten mukana jalkapalloa, jääkiekkoa (kuudennella luokalla, pienessä kyläkoulussa kaikki luokkatoverini olivat poikia) lentopalloa ja koripalloa – lukiossa lähes aikuisten naisten kanssa. Olin aina ”puolustaja” - ja ehkä opettajasta ja luokkatovereista tuntui hyvältä kun ”sain olla mukana” mutta itse kyllä ajattelin, että voihan perkele, tässäkö minä tosiaan seison, jotta toisilla olisi hyvä mieli ... ja niin minä usein teen, koska muille ei tule hyvä mieli mistään muusta. Ei siitä että poistun pelikentältä eikä siitä, että ryhdyn oman luvan kanssa hyökkääjäksi ja kiidän väkkärän pitkin pelikenttää, niin että toiset jähmettyvät paikoilleen pelätessään, että vahingoitun – ja silloin minä teen maalin ja viisi maalia! - mutta kenelläkään ei olekaan kivaa. Ei – minun tehtäväni on puolustaa tervettä, normaalia, ylevää ja tasa-arvoista peliä.

En tällä enkä edellisellä kirjoituksella halua loukata ketään – missään tapauksessa – mutta en ihan oikeasti ymmärrä mikä paikka minun tulisi koripallokentällä ottaa, koska aivan ilmeistä on, että johonkin kohtaan minut hyväntahtoisuuden nimissä pitäisi saada sijoitettua. ... Voisin tietysti olla erotuomari – mutta auts! – tiedän kokemuksesta, että syntyy elinikäisiä välirikkoja ja kun kääpiö muistuttaa teveille terveiden säännöistä. Eli mitä jää jäljelle?  ”Onnellinen yhdessäolo” minulle sanotaan – valitettavasti en aspergerhenkilönä lainkaan ymmärrä noin abstraktia ilmaisua, jos muuta selitystä ei ole. Mitä ihmettä siis tahdon. En kai mitään. Olen hihnastani irtipäässyt koira ja pälyilen tässä hetken ympärilleni miettien pitäisikö ilmoittaa, että olen irti, vai pitäisikö vaan ottaa jalat alleen ja karata.