Uskonto ja taide ovat minulle hyvin samanlaisia asioita, ne
molemmat laukaisevat metsästyskoiramaisen, hallitsemattoman vietin, joka
selkokielellä kuvailtuna tuntuu siltä kuin päämäärä olis kädenulottuvilla, vähän
niin kuin hukkuva, jonka itse itseään kannattelemattomaan kehoon sinulla on moraalinen vastuu tarttua, vaikka uhri olisi
100-kiloinen ja sinä kääpiö. Ei ole siis kysymys niinkään onnentunteesta, vaan
psykologian termein pakko-oirehäiriön ja riippuvuuden yhdistelmästä, joka
laukeaa määrättyjen asioiden ympärillä samoin kuin metsästyvietti kafkalla
pelkästään siitä, että otan tutkaliivin kaapista. Näyttelyssä näkemänne pikkuruinen,
leppoisa Kafka, on loistava – poikkeuksellisen hyvänenäinen ja rohkea –
metsästyskoira, mutta vietin voimakkuuden ja fyysisen koon välillä on niin
suunnaton ristiriita, ettei se millään selviä metsässä itsekseen, vaan tarvitsee, isääni lainatakseni
”ehdottomasti mukaansa henkivartijan” -
tai kuten ystäväni Markku pienenä moitteena tokaisi sen jälkeen kun kafka aamulla puoli yhdentoista aikaan metsään lähdettyään nousi maan alta klo
18 illalla; ”eläimellä on ihminen sen vuoksi, että se pitää siitä huolen”. Olemme
kafkasen kanssa molemmat liian pieniä, suuria metsästyskoiria – sama ongelma
molemmilla senkin suhteen, että
metsästysviettisestä koirasta tulee usein metsälle pääsemättömänä ylileppoisa
ja kuohitunoloinen. Mormonit lienevät monasti miettineet minkä vuoksi minä jätin yhteisen uskontomme sitä
fanaattisesti 33- vuotta puolustettuani – ja perimmäinen syy minun kohdallani
on se, että kun toiset ikäiseni valmistautuivat elämää varten, minä räksytin
loputtomia aikoja maan alla ilman henkivartijaa. Uskonto oli huumetta, joka vei
minulta hengissäselviytymiskyvyn. Pienen pieni metsästyskoira olisi tarvinnut
ihmisen, joka pitää siitä huolen, eikä minulla sellaista ollut. Nyt Te, Hyvät Ystäväni
– saatatte ajatella, että ”no, sinusta jos kenestä pidettiin ja huolehdittiin!”Ja
standardikaaviolla katsottuna tämä tosiaan pitää paikkaansa – olen aina ollut
poikkeuksellisen tykätty, autettu ja huomioitu, mutta metsästyskoiraan ei päde
standardikaaviot; hyvä metsäkoira menee eteenpäin päätömällä, määrätietoisella
vimmalla; sellaisessa huumassa, että isä ja äiti ovat nikertyä ravatessaan
Kafkan perässä siksakkia ympäri metsää ja yrittäessään päivän pääteeksi
pyydystää sen jonkun pedon monisuuaukkoisen onkaloston joltain ulostuloaukolta –
ja tosiaankaan, tuntemistani hyvistä-kilteistä lemmikinomistajatovereistani kukaan
ei ryhtyisi samaan kuin minun ja kafkasen ”isä ja äiti”. Minä en valitettavasti
voi enää lähteä mukaan uskontoihin – ja taidekin näyttelyn jälkeen hirvittää: Minä
mielipuoli näen ja haistan taas saaliin – ja vaikka kuinka sanoisin
itselleni ettei taiteessa ole mitään saalistettavaa, löydettävää eikä
varsinkaan ydintä, niin en usko itseäni – koska selvästi vainuan nimeäni
seirenienlailla toistelevan, hehkuvan ytimen. Olen hullu. Mutta juuri hullut ja vain hullut löytävät perille – ja
tässä ympäristöni ongelma suhteessa minuun ja minun ongelmani suhteessa
kafkaan. Ovatko taide ja mäyränpesä, niin
suuria juttuja, että jonkun kannattaisi ryhtyä metsässä, älypyhelin kädessä
pinkovaksi isännäksi ja varsinkaan niin merkittäviä,
että pienen, merkillisen lähimmäisen kannattaa hulluuden huumassa menettää korvansa tai jäädä petojen pauloihin, maan alle
kokonaan? Joidenkin mielestä on, joidenkin mielestä ei ole. Luulen, että
näyttelyni vieraista 98% prosenttia on sitä mieltä, että leppoisat kotikoirat
ovat parempia (ainakin helpompia), eli ystävyyteni riittäisi ilman kummallisia kuvia ja
tempauksia – ja 2% näki ja ajatteli, että tuo outo olento on matkalla ”jonnekin”
ja hyvässä lykyssä jopa löytää perille ellei matkanvarrella lähde henki.
Tuo 2% on niitä, jotka istuttavat puun 90-vuotiana: Kuolevaisia, kuten me kaikki olemme, mutta panostavat sukupolvien
kuolemattomuuteen ja uskovat siihen, että viisaus, kauneus ja yltäkylläisyys
ovat kerrostumia, joita ei synny yhden ihmiselämän aikana. Taide on viisautta,
kauneutta ja yltäkylläisyyttä, mutta hitaasti kasvava puu, joka tarvitsee
ympärilleen ihmisiä, joille aika on ympyrä, jonka keskellä voi seistä ja katsoa
sekä menneisyyteen, että tulevaisuuteen olematta itse läsnä. ... En oikein
tiedä mitä ajattelisin – ehkä minä lähden metsälle, ... Isällä ja Äidillä
(molemmat noin 75-v) on täysityö Kafkasessa, jolle minä annan luvan käydä
metsällä, joten heilutelkaa joku teistä jonkinlaista namua pesäaukon
suulla, jos en välillä möngi omiatoimisesti maanpinnalle.
Tästä tulee mieleen Johanna Sinisalon kirja: Ennen päivänlaskua ei voi.
VastaaPoistaKirjan esittelyteksti sanoo sen paremmin kuin itse osaisin:
Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen. Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.
Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin.
Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan ja oudolla tavalla puoleensavetävän vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen vielä pitkään jälkeenpäin. Ihmisen ja eläimen, kulttuurin ja luonnon, modernin maailman ja tarunhohtoisten muinaisaikojen rajat hämärtyvät tavalla, joka pelottaa ja kutkuttaa - pakottaa meidät katsomaan uusin silmin itseämme ja ympäröivää todellisuutta.
_______________________________
Olen itse uskonnollisesta suvusta ja mulla on mormoonisukulaisia Etelä-Carolinassa. Olen monasti ihmetellyt uskovaisten luottamusta siihen, että kaikista maailman miljardeista ihmisistä juuri he olisivat jumalan valittuja, että juuri he olisivat löytäneet ainoan oikean jumaluuden ja uskon. Vain heille olisi kerrottu perimmäinen aito totuus ja vain he perivät taivaspaikan. Minusta se on hyvin arroganttia kaikkia muita ihmisiä kohtaan. Olen matkoillani nähnyt paljon hartautta ja vilpitöntä uskoa omiin jumaliin. En osaisi samalla varmuudella määritellä ketkä heistä ovat väärä- tai oikeaoppisia.
Toivon Hanna, että et jätä taidetta, kyllä se on ainakin yksi sun mäyränkoloista. Anna mennä, kaiva vaan syvemmälle. Henkivartija... ehkä, henkivartija on kotieläimen saama hyvitys siitä, ettei se ole saanut olla oikea villieläin. Vain kesyyntyneillä kotieläimillä on henkivartija. Kafka taitaa tietää, ettei se voi olla täysillä molempia, vaikka kovasti yrittääkin. Villieläimillä on vaikeaa meidän kotieläinten keskellä. You know what I mean ;)
Riitta hyvä - varmaan tiedät sanomattakin, että Sinä, Jaska ja Jenni-Juulia olitte suuri osa "kahdesta prosentista" - ja lieneekö syynä kookas ja hyväntahtoinen olemus, vai mikä, mutta Jaska kyllä vaikutti "kahden pienen, suurisieluisen metästyskoiran" suuremmoiselta ja uskolliseta henkivartijalta! ... Kiitos lainauksesta - täytyy käydä etsimässä kirja kirjastosta. Kierrän kehää aina saman kysymyksen ympärillä; pitäisiko yrittää tarmokkaammin olla normaali, vai pitäisikö vain antaa villille luonnolle valta ja kipittää kiilusilmaisenä kohti kummallisuutta. Tämän dilemman näyttely nosti taas pintaan; villi luontoni heräsi 2% ansioista, mutta samanaikaisesti tajusin, että 98% saisi minusta kovasti paljon enemmän nautintoa ja iloa, jos en nyt ainkaan yhtään kummallisemmaksi muuttuisi - ja vielä parempi jos voitaisiin tavata ilman tauluja. Mutta kummallisemmaksihan minä muutun ja taulut raahaan mukanani, koska tiedän kokemuksesta ettei villi kesyynny, vaan passivoituu. Kiitos Ystävä.
VastaaPoista