Metsästyskoira ja isäntä

Uskonto ja taide ovat minulle hyvin samanlaisia asioita, ne molemmat laukaisevat metsästyskoiramaisen, hallitsemattoman vietin, joka selkokielellä kuvailtuna tuntuu siltä kuin päämäärä olis kädenulottuvilla, vähän niin kuin hukkuva, jonka itse itseään kannattelemattomaan kehoon sinulla on moraalinen vastuu tarttua, vaikka uhri olisi 100-kiloinen ja sinä kääpiö. Ei ole siis kysymys niinkään onnentunteesta, vaan psykologian termein pakko-oirehäiriön ja riippuvuuden yhdistelmästä, joka laukeaa määrättyjen asioiden ympärillä samoin kuin metsästyvietti kafkalla pelkästään siitä, että otan tutkaliivin kaapista. Näyttelyssä näkemänne pikkuruinen, leppoisa Kafka, on loistava – poikkeuksellisen hyvänenäinen ja rohkea – metsästyskoira, mutta vietin voimakkuuden ja fyysisen koon välillä on niin suunnaton ristiriita, ettei se millään selviä metsässä itsekseen, vaan tarvitsee, isääni lainatakseni ”ehdottomasti mukaansa henkivartijan” -  tai kuten ystäväni Markku pienenä moitteena tokaisi sen jälkeen kun kafka aamulla puoli yhdentoista aikaan metsään lähdettyään nousi maan alta klo 18 illalla; ”eläimellä on ihminen sen vuoksi, että se pitää siitä huolen”. Olemme kafkasen kanssa molemmat liian pieniä, suuria metsästyskoiria – sama ongelma molemmilla senkin suhteen, että metsästysviettisestä koirasta tulee usein metsälle pääsemättömänä ylileppoisa ja kuohitunoloinen. Mormonit lienevät monasti miettineet minkä vuoksi minä jätin yhteisen uskontomme sitä fanaattisesti 33- vuotta puolustettuani – ja perimmäinen syy minun kohdallani on se, että kun toiset ikäiseni valmistautuivat elämää varten, minä räksytin loputtomia aikoja maan alla ilman henkivartijaa. Uskonto oli huumetta, joka vei minulta hengissäselviytymiskyvyn. Pienen pieni metsästyskoira olisi tarvinnut ihmisen, joka pitää siitä huolen, eikä minulla sellaista ollut. Nyt Te, Hyvät Ystäväni – saatatte ajatella, että ”no, sinusta jos kenestä pidettiin ja huolehdittiin!”Ja standardikaaviolla katsottuna tämä tosiaan pitää paikkaansa – olen aina ollut poikkeuksellisen tykätty, autettu ja huomioitu, mutta metsästyskoiraan ei päde standardikaaviot; hyvä metsäkoira menee eteenpäin päätömällä, määrätietoisella vimmalla; sellaisessa huumassa, että isä ja äiti ovat nikertyä ravatessaan Kafkan perässä siksakkia ympäri metsää ja yrittäessään päivän pääteeksi pyydystää sen jonkun pedon monisuuaukkoisen onkaloston joltain ulostuloaukolta – ja tosiaankaan, tuntemistani hyvistä-kilteistä lemmikinomistajatovereistani kukaan ei ryhtyisi samaan kuin minun ja kafkasen ”isä ja äiti”. Minä en valitettavasti voi enää lähteä mukaan uskontoihin – ja taidekin näyttelyn jälkeen hirvittää: Minä mielipuoli näen ja haistan taas saaliin – ja vaikka kuinka sanoisin itselleni ettei taiteessa ole mitään saalistettavaa, löydettävää eikä varsinkaan ydintä, niin en usko itseäni – koska selvästi vainuan nimeäni seirenienlailla toistelevan, hehkuvan ytimen. Olen hullu. Mutta juuri hullut ja vain hullut löytävät perille – ja tässä ympäristöni ongelma suhteessa minuun ja minun ongelmani suhteessa kafkaan. Ovatko taide ja mäyränpesä, niin suuria juttuja, että jonkun kannattaisi ryhtyä metsässä, älypyhelin kädessä pinkovaksi isännäksi  ja varsinkaan niin merkittäviä, että pienen, merkillisen lähimmäisen kannattaa hulluuden huumassa menettää korvansa tai jäädä petojen pauloihin, maan alle kokonaan? Joidenkin mielestä on, joidenkin mielestä ei ole. Luulen, että näyttelyni vieraista 98% prosenttia on sitä mieltä, että leppoisat kotikoirat ovat parempia (ainakin helpompia), eli ystävyyteni riittäisi ilman kummallisia kuvia ja tempauksia – ja 2% näki ja ajatteli, että tuo outo olento on matkalla ”jonnekin” ja hyvässä lykyssä jopa löytää perille ellei matkanvarrella lähde henki.

Tuo 2% on niitä, jotka istuttavat puun 90-vuotiana: Kuolevaisia, kuten me kaikki olemme, mutta panostavat sukupolvien kuolemattomuuteen ja uskovat siihen, että viisaus, kauneus ja yltäkylläisyys ovat kerrostumia, joita ei synny yhden ihmiselämän aikana. Taide on viisautta, kauneutta ja yltäkylläisyyttä, mutta hitaasti kasvava puu, joka tarvitsee ympärilleen ihmisiä, joille aika on ympyrä, jonka keskellä voi seistä ja katsoa sekä menneisyyteen, että tulevaisuuteen olematta itse läsnä. ... En oikein tiedä mitä ajattelisin – ehkä minä lähden metsälle, ... Isällä ja Äidillä (molemmat noin 75-v) on täysityö Kafkasessa, jolle minä annan luvan käydä metsällä, joten heilutelkaa joku teistä jonkinlaista namua pesäaukon suulla, jos en välillä möngi omiatoimisesti maanpinnalle.