My dear English speaking readers

Thinking and writing in Finnish is fast, but translating takes time I don't have at the moment, as I'm trying to paint. I’m very sorry. I haven’t said anything significant recently – so you are not missing out on anything.

Pikku-kala, est-ce que tu viens nager avec moi?

(Huom. En ole yhtään varma kirjoitetaanko lause juuri noin)

Maalasin hiipuvan rassukan mönjään ja ajattelin, että paska-paskassa ja paskan huono työ, mutta sitten poikkesi Ystäväni, joka - taulun hänelle tuomittuani - sanoi; ”mun mielestä se on oikeestaan aika hieno. Tiedätkö mitä minä siinä näen? Uimarin, uimalaseineen". ... Ja niin onkin! Minäkin näin! Tarmokkaan, itseensä tyytyväisen kroolaajan! Kyseinen henkilö ei tunne minua kovin pitkältä ajalta eikä siten tiedä, että uiminen on hyvin samantyyppinen asia elämässäni kuin taide. Vedessä olen vammaton, vilkas - onnellinen kala! Ja siitä huolimatta kuten taiteen, saatan jättää myös uimisen vuosiksi, kokien ettei uiminen kuulu minulle, koska olen - voitteko kuvitella: ”liian vähän lapsenmuotoinen ollakseni lapsi ja välttyäkseni näin lyhyyteni vuoksi katsomiselta”, jota en meinaa vähissä vaatteissa useinkaan kestää. ... Mutta kun rannalle saapuu tosi ystävä ja näkee selvästi tarmokkaan uimarin – ei muuta, vaikka muuta kiukkuisena kiljahdellen väittäisin - niin minä sukellan veteen enkä mönjään ja lähden uimaan enkä vajoakaan suohon. ... Tämä kirjoitus on ehdottoman epätäydellinen ellen mainitse myös toista suuremmoista ystävääni Jean:ia (Tuula-tätiäni unohtamatta). Emme Jeanin kanssa puhu toistemme äidinkieltä tärkeimpiä sanoja lukuunottamatta:”Pikku-kala, est-ce que tu viens nager avec moi” - Pikku-kala, tuletko kanssani uimaan? Minä olen maalannut Jeanin autotallissa suuria töitä ja ajellut hienolla, vartavasten minulle ostetulla Peugeotilla (polkupyörällä) välimeren aaltoihin. Ja kaikki vain siksi, että nämä ystävät pitävät minusta ja tykkäävät katsella, kun elämä on minulle elämisen arvoista. Luulenpa, että olisin kiittämätön, jos en näkisi jo olemassa olevissa ihmisissä (kaikissa teissä) tarpeeksi syytä molskutella eteenpäin.

Näyttelyasiasta täytynee sanoa sen verran, että luultavasti – itseni tuntien - skitsoilen vielä monta kertaa ennen kesäkuuta, mutta jos kitkuttelen eteenpäin siihen asti, että näyttelyyn on aikaa 31vrk - mikä tarkoittaa sitä, että pidinpä näyttelyn tai en, minun on joka tapauksessa maksettava koko vuokrasumma – niin voitte luottaa siihen, että olemme paikalla herra mäyriäisen kanssa vaikka sitten ilman tauluja.

Mielikuvitusmuusa

En missään tapauksessa enää sorru lupaamaan teille näyttelyä ennen kuin on toukokuun loppu ja minulla todellakin on riittävästi - omaa mieltäni miellyttäviä - teoksia, mutta en myöskään uskalla lopettaa maalaamista, vaikka kahlaan lyhyillä jaloillani loputtomantuntuisessa liejussa, peläten, että tämä maalausrupeama on jonkinlainen loppuelmäni tienhaara. Koen olevani valitsemassa ryhdynkö kuolemaan vaiko elämään. Jos jatkan jokapäiväista vanhempieni sukupolven kanssa käyskentelyä, olen itsekin vanha muutamassa vuodessa, sen sijaan, että tarttuisin kaksin käsin taiteen tekemiseen ja olisin vielä taidemaalarina nuori. Niin merkilliseltä kuin ajatus saattaa teistä hyvät lukijani kuulostaa ajattelin luoda itselleni mielikuvitusmuusan, jonka te saatte herättää henkiin lukemalla kirjeet, jotka hänelle täällä blogissani kirjoitan. Olen intohimoinen runojen rustaaja ja rakkauden hehkuttaja, joten ei sitten mitään pilkkaa pikku-ihmistä kohtaan jos teille moisen kurkistusluukun häiriintyneeseen päähäni poraan! Idea on vasta ajatuksen tasolla – ei lupaus – mutta harkitsen vakavasti  ... Saatatte miettiä miksi ihmeessä tämä muusajuttu on niin hirveän tärkeä. Katsokaapa maalaamiani omakuvia; nöyristelevät, olemassa oloaan häpeävät, kärsivät ja syrjään vetäytyvät hahmot (Rilke ja ankkapankki kirjoitusten ensimäiset kuvat) kulkevat käteni kautta kankaalle isolla pensselillä hyvin, hyvin helposti ja näyttävät ”totuudelta” (ovat totuus), kun taas itsetuntoiset, ylevät, minua esittävät naishahmot ovat juliste-ja teatterimaisia, eli hyvin kuvitteellisia ja tekemällä-tehtyjä. Haluaisin tehdä taulujeni todellisesta omakuvasta terveemmän ja toisista ihmisistä lähestyttävämpiä, muutoinkin kuin niin, että lähestyn eläinhahmona – eivätkä nämä asiat muutu ennen kuin saan mieleni jollain keinoin raahattua toisenlaiseen itsekäsityksentilaan. Ymmärrän, että ihmiset mieltävät ”taiteen” yksilöllisesti ja ”taiteeksi” omaa ajatus-ja arvomaailmaansa heijastelevat teokset, mutta minulle ”hyvä taide” on mieleni totuutta ja matkantekoa ihmisyydessä. Mielestäni taiteen pitäisi aina pystyä paljastamaan – olipa kuvassa sitten hevonen tai nainen – ajan - ja tilan muovaamat aivot.

”Anna sille se ankkapankki”

(I will translate the three previous postings by the end of the week - sorry for the delay)

Olen joskus hyvin pienenä, ilmeisesti vielä puhetaidottomana, istunut potalla yrittäen harjoitella sinne jonkin tuotteen tuottamista ja kiljunut pää punaisena, tyytymättömyyteni kasvamistaan ja kasvaessa siitä huolimatta, että äitini on kiikuttanut minulle lelun toisensa perään, kunnes 18kk vanhempi veljeni on tokaissut ”anna sille se ankkapankki” (Roope-setä rahakirstun päällä), jonka hyppysiini saatuani olen välittömästi rauhoittonut. ... Ymmärrän, että istun edelleen potalla ja kiljun - ja ympärilläni juoksee poikkeuksellisen paljon, poikkeuksellisen ystävällisiä ja älykkäitä lähimmäisiä tarjoamassa minulle lelun toisensa perään, mutten saa mistään mitään irti. Myönnän – kuten tarkkanäköinen lienee blogin pitoni aikana huomannut - että olen ihmisten parissa olessani koko ajan paniikissa. En ole nälkää näkevä afrikkalainen, jolla ei ole ruokaa, olen syömishäiriöinen, joka ei saa notkuvan pöydän ääressä ravittua itseään – ja se kauhistuttaa minua itseäni suunnattomasti. Pitkittyneessä syömishäiriössä vaihtelee usein syömättömyys ja ahminta - ja mikäli sairaus on alkanut anorexialla, niin ahminta on hirveästi paljon kauheampaa kestää psyykisesti kuin syömättömyys. Olen sosiaalisesti täysin identtisesti sairas; kestän paremmin yksinäisyyden kuin sen, että ahmin ihmisiä – 6000-10000kaloria putkeen – enkä tule kylläiseksi, vaikka pieni kehoni on kirjaimellisesti haljeta ja mieleni haukkoo henkeään häpeästä. Yritän siis sanoa, että TE olette olleet minua varten katettu JUHLAPÖYTÄ ja minä olen ahminut, mutta kiljun edelleen nälkiintyneenä. Pyydän anteeksi. ... Olisi  - no ei nyt helppoa, mutta edes mahdollista selviytyä – jos ihmiset olisivat leluja, mutta ihmiset ovat toisia yksilöitä omine tarpeineen ja ongelmineen ja siksi edes ankkapankin löytyminen harvoin tarkoittaa sitä, että ankkapankki haluaisi joutua pienen, kakkaa vääntävän potallaistujan syliin. ... Ja siinäpä kaikkien pettymysten ja nöyryytysten äiti! 

Mutta vielä tämän kirjoituksen päätarkoitukseen: Ymmärrän selvästi lukijoideni arvon ja anteliaisuuden ja olen täysin tietoinen, että psyykkinen aliravitsemustilani johtuu pelkästään väärin piuhoitetusta nupistani – ei mistään muusta.

... tarkoituksellisesti Picasson kuuluisa teos "lapsi ja kyyhky" pohjana.

Paluu yksinäisyyteen / Näyttelyn peruutus

Olen surkealla itsetunnolla varustettu pieni, kenties maailman mahtipontisin ihminen, sillä olen aina ”tiennyt”, että kaiken vähäpätöisyyteni keskellä olen ajattelija, joka jättää jälkeensä jotain ihmiskunnalle merkityksellistä. Uskallan ja osaan kaivautua äärimmäiseen intensiivisyyteen, missä maailmankaikkeuden merkilliset aarteet majailevat, mutta hirveä ongelmani on se, että tiedän tuohon intensiivistyyteen vain kaksi tietä; syvä rakastuminen ja syvä yksinäisyys... ja syvällä yksinäisyydellä tarkoitan harkittua ja julmaa vieraantumista, eristäytymistä ja riippumattomuutta toisista ihmisistä. Nyt kesäkuuksi harkitsemaani näyttelyä rakentaessani ”en ole missään”; ei ole ketään, jota olisi lupa hulluna rakastaa enkä kuitenkaan ole riippumaton ihmisten hyväksynnästä ja miellyttämisestä – joten olen tänään tehnyt raa’an ratkaisun ja perun näyttelyni. Koen ettei minulla ole aikaa saavuttaa olotilaa, joka tuottaisi haluamaani jälkeä. Totta puhuen en usko vielä pitkään aikaan saavuttavani olotilaa, missä todelliset ajatukset ja kuvat alkaisivat pulputa, sillä olen päättänyt palata yksinäisyyteen ja jatkaa siellä viisi vuotta sitten keskeyttämääni, jo lähes kymmenen vuotta kulkemaani tietä - joissa kymmenessä vuodessa! - pääsin toki eteenpäin, mutten läheskään perille. ... Voih! Olisin kovin mielelläni valinnut toisen tien – mutta tuntien itseni ja sen, että aspergerhenkilönä saan hyvin, hyvin harvoin toiseen ihmiseen todellisen kontaktin en edes harkitse, että lähtisin enää etsimään intohimoista rakkautta.