Tiedän, että olen vähän sellainen sukeltelija; kesäpäivän järven pinta on täynnä äänekästä
molskuttelua ja minä imeskelen monnina itsekseni pohjaa – en siksi, että
välttämättä haluaisin, vaan ehkä raajani ovat (kuvainnollisesti) niin lyhyet
että tuppaan painumaan pinnan alle ja siitä syystä pohjamutien tutkimisesta on
tullut minulle tuttua. Selkokielellä sanottuna; tiedän ilmaisevani itseäni
hivenen poikkeavasti, pikkuisen liian suoraan ja mutaisesti, jotta enemmistö uskaltaisi vastata sanomisiini yhtään
mitään. Olen kuin villieläin, jonka nähdessään ihmiselle tulee ajatus ettei
kannata mennä liian läheelle, kun ei tiedä mitä se tekee – ”puraisee palan tai
sylkee myrkkyä”. Lienee siis
aiheellista, että kerron suoraan mikä on, ja mikä ei ole tähtäimessäni (blogini suhteen), jotta uskallatte kertoa oletteko kiinostuneita, vaiko vain ystävällisiä:
En ole yksinäinen, en missään nimessä etsi kumppania, en terveeksi julistamista, en oikeastaan edes tasa-arvoa, tavallisuutta enkä pätevyyttä ihmisenä – en yhtään mitään noilla alueilla. Sen sijaan haluaisin pikkuruisen, minulle fyysisesti ja mielenterveydellisesti sopivan työn; en sellaista jonka kautta olisin kokonaan vastuussa toimeentulostani (minulla on eläke), koska fyysinen kuntoni ei siihen pitkällä tähtäimellä sovellu, mutta sellaisen, että kuvien tuottaminen olisi jatkossakin taloudellisesti mahdollista. Sellaisten kuvien, joita ihmiset haluavat katsella – kuvien, jotka saavat ihmiset arvostamaan itseään – ja joiden tekemisen kautta minä saisin pikkuisen osallistua ”elämään”. Käsitykseni on ettei edelliseen periaatteessa tarvita muuta kuin kiinnostunut yleisö. Netti ilmeisesti toimii siten, että yleisön määrän ylittäessä jonkin pisteen, saan kutsua sivustolleni mainostajia, joista mainoksista saan jonkinsortin korvauksen? Olenkohan käsittänyt oikein? – Onko tuo kaava, jolla ”ammattibloggaajat” elävät? ... Kuten olen aikaisemminkin kertonut; kuvantekeminen on minulle elämistä isolla E:llä, mutta yksinäisten, sairaiden ihmisten eläketulot (minunkin) ovat usein mitoitettu niin, että rahat riittävät vuokran, sähkön ja ruuan lisäksi televisionkatseluun – ei muuhun. Inhoan almuja ja inhoan tunnetta, että työni on suojatyöpaikka, joten en missään tapauksessa puhu teille rahasta saadakseni keneltäkään suoranaisesti mitään! – Puhun yleisöstä ja kiinnostuksesta ja mietin voinko/uskallanko jatkaa tekemättä konkurssia – haluavatko ihmiset tulla kuvattavaksi ja katsella merkillisiä otoksiani? Onko tämä hyvä juttu, vai muodostuuko tästä projekti, jota sukulaiset ja kiltit ystävät joutuvat harteillaan kannattelemaan? – SE EI KÄY. .... Kuten huomaatte tässä suhteessa itsetuntoni on heikko. Olen tehnyt elämässäni kovasti töitä, mutta palkan saaminen on aina jostain syystä tuntunut kerjuulta ja almujen saannilta – luulen, että tämä on jokin vammaisjuttu – yleistunne/ilmapiiri, että vammainen tekee työn hivenen huonommin kuin terve ja siksi, periaatteessa, on töissä vain, koska toiset sen armosta sallivat ja suovat. <- Tähän en siis lähde, siitä loukusta pelastaa eläkä – mutta lähden jos minulla on oikeasti jotain tarjottavaa. Tykkään hirvästi osallistua ja tuottaa ja tehdä – mutta en toisten säälistä!
En ole yksinäinen, en missään nimessä etsi kumppania, en terveeksi julistamista, en oikeastaan edes tasa-arvoa, tavallisuutta enkä pätevyyttä ihmisenä – en yhtään mitään noilla alueilla. Sen sijaan haluaisin pikkuruisen, minulle fyysisesti ja mielenterveydellisesti sopivan työn; en sellaista jonka kautta olisin kokonaan vastuussa toimeentulostani (minulla on eläke), koska fyysinen kuntoni ei siihen pitkällä tähtäimellä sovellu, mutta sellaisen, että kuvien tuottaminen olisi jatkossakin taloudellisesti mahdollista. Sellaisten kuvien, joita ihmiset haluavat katsella – kuvien, jotka saavat ihmiset arvostamaan itseään – ja joiden tekemisen kautta minä saisin pikkuisen osallistua ”elämään”. Käsitykseni on ettei edelliseen periaatteessa tarvita muuta kuin kiinnostunut yleisö. Netti ilmeisesti toimii siten, että yleisön määrän ylittäessä jonkin pisteen, saan kutsua sivustolleni mainostajia, joista mainoksista saan jonkinsortin korvauksen? Olenkohan käsittänyt oikein? – Onko tuo kaava, jolla ”ammattibloggaajat” elävät? ... Kuten olen aikaisemminkin kertonut; kuvantekeminen on minulle elämistä isolla E:llä, mutta yksinäisten, sairaiden ihmisten eläketulot (minunkin) ovat usein mitoitettu niin, että rahat riittävät vuokran, sähkön ja ruuan lisäksi televisionkatseluun – ei muuhun. Inhoan almuja ja inhoan tunnetta, että työni on suojatyöpaikka, joten en missään tapauksessa puhu teille rahasta saadakseni keneltäkään suoranaisesti mitään! – Puhun yleisöstä ja kiinnostuksesta ja mietin voinko/uskallanko jatkaa tekemättä konkurssia – haluavatko ihmiset tulla kuvattavaksi ja katsella merkillisiä otoksiani? Onko tämä hyvä juttu, vai muodostuuko tästä projekti, jota sukulaiset ja kiltit ystävät joutuvat harteillaan kannattelemaan? – SE EI KÄY. .... Kuten huomaatte tässä suhteessa itsetuntoni on heikko. Olen tehnyt elämässäni kovasti töitä, mutta palkan saaminen on aina jostain syystä tuntunut kerjuulta ja almujen saannilta – luulen, että tämä on jokin vammaisjuttu – yleistunne/ilmapiiri, että vammainen tekee työn hivenen huonommin kuin terve ja siksi, periaatteessa, on töissä vain, koska toiset sen armosta sallivat ja suovat. <- Tähän en siis lähde, siitä loukusta pelastaa eläkä – mutta lähden jos minulla on oikeasti jotain tarjottavaa. Tykkään hirvästi osallistua ja tuottaa ja tehdä – mutta en toisten säälistä!
lisäys: KATSOKAA SIVULLE -> SAIN MAINOKSEN!!!! ... lisäys # 2: ei näy enää!?
I know I’m one sort of a diver; surface of the lake on a summer day is full of loud splashing, but I’m there sucking the lake bottom as a catfish – not because I necessarily want to, but maybe because my limbs are so short (figuratively speaking) I tend to sink under water and thus exploring the sludge has become familiar to me. In plain language: I’m aware I express myself somewhat deviantly, I’m little too straightforward and muddy, for the majority to dare to comment my sayings in any way. I’m like a wild animal, that makes people cautious, scared to approach, as they cannot tell whether I bite or sting. So, maybe it is appropriate to let you know what really is on my target (with this blog) and what is not, so that you could tell me are you interested or are you just being kind:
I know I’m one sort of a diver; surface of the lake on a summer day is full of loud splashing, but I’m there sucking the lake bottom as a catfish – not because I necessarily want to, but maybe because my limbs are so short (figuratively speaking) I tend to sink under water and thus exploring the sludge has become familiar to me. In plain language: I’m aware I express myself somewhat deviantly, I’m little too straightforward and muddy, for the majority to dare to comment my sayings in any way. I’m like a wild animal, that makes people cautious, scared to approach, as they cannot tell whether I bite or sting. So, maybe it is appropriate to let you know what really is on my target (with this blog) and what is not, so that you could tell me are you interested or are you just being kind:
I am not lonely, I’m absolutely not looking for a
companion, I’m not looking to be declared as healthy, or equal, or normal, or even
competent – I want nothing on those areas of life. But I am looking for a
teensy job; suitable for me physically and mentally. Not the kind that would
force me take full responsibility of my livelihood (I’m on a pension), because
my physical condition wouldn’t cope long term, but the kind that would enable
me financially to make pictures in the future as well. Pictures that people
want to see – pictures that make people appreciate themselves – and pictures
that allow me to take apart (a little) in life through the process of making
them. My apprehension is that the only thing the previous list needs to be realized,
is an interested audience. Supposedly the internet works the way that when
visits on my site passes a point I can invite advertisers, and through the
advertisements one gets some sort of payment? Have I understood right? – Is that
the formula the professional bloggers use? … As I have told you before; for me making
pictures is living with a capital L – but the pension they provide for single,
sick people (like myself) is often calculated the way that you can pay your
rent, electricity and food – but not much else, so the most entertaining thing one
affords to do is watching television. I hate alms and the feeling that my work is
a sinecure, so I am not – under no circumstances – telling these things to you
to get directly something from someone! – I talk about audience and your interest
and the question can I/ and dare I continue making pictures without going on a
bankruptcy- do people want to have their
picture taken and do they want to keep on seeing my kooky snaps? Is this a good
thing, or is this turning into a project that relatives and kind friends need
to carry on their shoulders? – NO WAY
WILL I GO THERE … As you can tell,
in these things my self-belief is very poor. I have always worked hard, but
receiving salary has always felt like accepting a handout. I think this I some
sort of disability problem – a general impression/ atmosphere that a
handicapped person’s input is less than average person’s investment, and thus
the disabled is working only because others are merciful and civilized, and
allow it. <- That is something I will never want be be an object of – pension
is to save me from that – but I do want to take part, if I truly have something to offer
for the rest. I very much enjoy participating in things, producing and manufacturing
– but not out of others' pity!
Addition: LOOK TO THE SIDE -> I GOT AN ADVERTISEMENT!!!! ... Addition # 2: Not showing any more!?
Addition: LOOK TO THE SIDE -> I GOT AN ADVERTISEMENT!!!! ... Addition # 2: Not showing any more!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti