Suuruudentunteen ja intohimon sietäminen / Tolerating feelings of greatness and passion

Aivan ensinnä: Ehkäpä päivä päivältä lisääntynyt lannistumiseni havaittiin jossain maailmankaikkeuden kolkassa, koska sain yllättäen pienen, kuukauden mittaisen työtarjouksen, johon aion tarttua; eli pidän tämän kirjoitukseni myötä alkavaa, tervetullutta taukoa bloginpidosta 9.4 asti.

Ennen poistumistani haluan kuitenkin vielä kirjoittaa suuruudentunteen ja intohimon sietämisestä ja siitä, että vaikka annan usein keskusteluissani ymmärtää, että haluaisin juuri nuo nimenomaiset asiat elämässäni paremmin hallintaan, en ole ollenkaan varma puhunko totta, vai pulpauttelenko sanoja, joita minun toivotaan tylsyyden (jota järjestykseksi kutsutaan) säilyttämiseksi pulpauttelevan. ... Ja mikä pahinta tai parasta; en edes usko, että he, joille kaikkein eniten vakuuttan olevani poikkeava, ovat yhtään erilaisia kuin minä: Uskon vakaasti, että ihminen syntyy pakattuna täyteen suuruudentunnetta ja kyltymätöntä intohimoa - mutta - jotta emme vahingossa lähtisi lentelemään ja loisi uusia maailmoja, niin yhteiskunta tarjoaa varmoja tapoja, joilla ihmispolo kastroidaan lähes täydelliseen kyvyttömyyteen suhteessa omaan potentiaaliinsa. Mitä lienevätkään ne saatanalliset oligarkiat, jotka suunnitelevat varisparvelle kilpailun etikkaisen yömakkarapalan ympärille, vaikka pureskellusta makkaranpalasta ei ole mitään muuta hyötyä, kuin helvetillisen hierarkian muodostuminen yksilöiden välille. On pienipalkkaisia orjatöitä ja ylimielisiä uraputkia, asuntovelkahelvettejä ja sosiaalitukia, pakko-oireisia lomia- ja juhlintaa, kehonmuokkausta, pitkittyvää viikonloppualkoholismia, nettipeliriippuvuutta, uskontoja, aatteita ja viihdettä ... ei siis ihme, että kun minä  - vieläpä vammainen varis – vedän jonkinsortin yksinäisen druiditanssin vähän etäämmäällä ja nypin kyljestäni höyheniä, vain nähdäkseni mihin ne leijailevat ja miten toiset asiaan reagoivat, olen auttamattomasti hullu. Vaan mitäpä jos en olekaan?!  ... Mitä jos olenkin onnellinen ja onneton vain siitä, että olen onnellinen melko yksin.


First of all: Maybe my growing discouragement has been noticed in some remote location of the universe, because I suddenly received a little, month long job proposal that I’m going to accept, which means that I’m going to take a welcomed brake from adding material to my blog until the 9^th of April.

Before leaving you I wish to write about tolerating the feelings of greatness and passion, and about the fact that though I often want people to believe that I would like to have better control over those feelings in my life, I am not sure that I speak the truth. I might just try to please those that want the safe boredom (called order) to remain. And the worst – or maybe the best – of all; I do not even believe that the people, I try the hardest to convince, about me being the weird one, are one bit different from myself. I firmly believe that all people are born packed with passion and knowledge of their own greatness, but to make sure that we won’t accidentally fly away and create new worlds the society provides secure ways to castrate the poor man close to complete inability in respect to their own potential. What are those satanic oligarchies that plan competitions to flock of crows over a piece of vinegary sausage when the pre-chewed piece of food has no other benefit to offer than creating a hellish hierarchy between the individuals. There are poorly paid slave-jobs, pompous careers, mortgage-hells and welfare systems, obsessive-compulsive holidays- and partying, body molding, prolonged weekend alcoholism, internet game addictions, religions, ideologies, and entertainment. … so no surprise - when I, a disabled crow, perform a sort of lonely druidic dance a little further apart, picking feathers from my sparerib, just to see where they float and how others react – I’m considered an incorrigible madman. But what if I’m not?! What, if I’m the happy one, and unhappy only because I’m happy quite alone.