Se toinen pää

Se on se minun matopääni joka täällä blogissa usein reihuu suuna-päänä, mutta kalloni sisällä asuu myös toinen pää – on aina asunnut, se täysin toisenlainen ... se ylimielisyyteen asti elämästä huvittunut. Kuulostaa mielisairaalta – mutta uskoisin, että kaikilla on kaksi päätä; päätä, jotka normaalisti ovat niin toisiinsa sulautuneita ettei yksilö erota niiden erillistä olemassaoloa, toisin kuin minä joka saatan viettää päiviä vain jomman kumman seurassa tai seurata sivusta kahden kinastelua pelkästään siitä kannattaako syödä omena vai ei. Kun käy niin, että nämä kaksi päätä ovat erillään ihminen on hyvin ristiriitainen; hyvin, hyvin vakava ja melankolinen ja toisaalta hyvin iloinen, huvittunut, kaiken hyvän muistava ja kaiken hyväksikääntävä. Täällä hiljaisessa yksityisyydessäni usein tuntuu siltä, että matopää vie ja toinen pää – kehoparka kolmantena – vikisee, mutta luulenpa, että se toinen pää; se huvittunut ja hyväntahtoinen, on todellisuudessa niin hallitseva ettei matopäähän ilman blogia saisi koskaan tutustua juuri kukaan.

Kohta viikon riehuttuaan matopää on nyt umpiunessa ja minä ja toinen pää ajattelemme, että wautsi miten hieno näyttely! Möin aika paljon ja uusia tilauksia tuli monta, naapurin Annelta sain sinisen mokkanahkapuvun, luonto kastuu oikein kunnolla, lauantaina rakennetaan miesten kanssa grillille terassi ja keskirappuun saapui eilen toinen mäyräkoira; 11-viikkoinen Masi! Tuskin hirveästi paljon paremmin voisi enää mennä?!