Voitteko kuvitella

... että minä kirjoitan teille seksistä, niin kuin kissa koirille haukkumisesta – mutta niin minä nyt teen: Aivan ensinnä sanottakoon, että tiedostan ajatusteni saattavan kuulostaa ajassa elävän lukijani korviin äärimmäisen naiveilta tai kivikautisilta, mutta auon päätäni tukeutuen tosi asiaan totuuden ja status quon välisestä erosta, eli vallitseva tila ei välttämättä - eikä useinkaan - ole totuus, eikä varsinkaan ihanne, vaikka esittääkin totuuttaa ja ihmismielen kehitystä – eli naivit ajatukseni saattavat sittenkin olla järkeviä - ja jos eivät järkeviä, niin vähintäänkin hyvää tarkoittavia.

Minä – vaikka olenkin yksinäinen – en lainkaan usko seksittömän elämän toimivuuteen enkä ns. ”sooloseksiin”. En tiedä miksi en, en ole koskaan uskonut; olen aina tiedostanut seksittömän aikuisen elämäni vammaiseksi, hyvin samantyyppisesti kuin diastrofian; tarkoitan, että tässä mennään, mutta rollaattoria lykkien, eli kykyni  toimia – ja etenkin motivaationi, sekä uskoni elämän mielekkyyteen ja tarkoituksellisuuteen - on vajavaista aikuiselämäni vajavaisuuden tähden. Edellä kirjoittamastani olen vihainen vanhemmilleni, sillä olisin diastrofiseta lyhyydestäni huolimatta ylettynyt vaivattomasti melko korkealle elämänkilpailussa, mikäli minua ei olisi alistettu seksuaaliseen tyhjiöön, kuten vammaisille on ollut pitkään tapana tehdä. ... Tämä ei kuitenkaan ole tämän kertaisen kirjoitukseni aihe, varsinkaan kun asia on vanhempieni kanssa selvitetty - niin pitkälle, että uskon heidän tiedostavan ja pahoittelevan virhettään – ja sitä paitsi onhan minulla vielä puolet aikuisuudesta jäljellä, joten voin - jos haluan – itse ottaa vastuun tulevaisuudestani ja korjata tilanteen. Hahaa – puhun taas niin kuin ”tuosta vain” - henkilö, mutta tiedä häntä.

Tänään kuitenkin kummastelen kuvitelmieni ja todellisuuden välistä eroa ja pahoittelen parisuhteessa elävien tilaa, mikäli vallitseva parisuhde-elämä on, mitä käsitän sen olevan, jos nyt yhtään ymmärrän kuulemaani - ei tietysti kaikkien, mutta monen kohdalla. Minun kuvitelmani seksuaalisista tarpeista ja riippuvuudesta kumppaniin ovat lähinnä verrattavissa pienen lapsen riippuvuuteen vanhemmastaan.  Hyvä vanhempi ymmärtää tarpeet tarpeiksi sekä välttämättömyytensä ja vastuunsa noiden tarpeiden tyydyttäjänä ja saa elämälleen tarkoituksen pyrkiessään parhaansa mukaan tuottamaan mielihyvää ja kykyä elää ja kukoistaa. Kuvittelen siis, hyvän puolison pelkäävän, että kumppanin laiminlyönnillä on järisyttävät elämänlaatua ja selviytymistä alentavat seuraukset - mutta ei: Nykyään puolisot ovat ”isoja” myös seksuaalisuuden suhteen, eli eivät välttämättä tarvitse apua vaan selviytyvät yksin, niin kuin alakoululainen mikroaterian lämmityksestä - ja jos sattuu olemaan aikaa tai muutoin poikkeuksellisen mukava olo, niin silloin voidaan syödä ja siivota ja harrastaa seksiä kumppanin kanssa yhdessä – ehkä - jos halut sattuvat osumaan juuri samalla sekunnilla yksiin. Ihmiset hoitavat eläimiään paremmin kuin kumppaneitaan; käyvät kontileen lattialle ruokakupin viereen, jotta kursaileva koirakaveri söisi ja putsaavat, eläimelle samalla ystävällisesti leperrellen, kissanpissaa ei vain hiekkalaatikosta vaan myös nojatuolista tai vaatekaapista – mutta aikuinen ihmiselinkumppani ei ”tarvitse” mitään – saattaa ansaita jotain, mutta tarvitse SE ei.

Minä olen kyllä mieluumin elämäntarkoituksen suhteen panikoiva vammainen kuin ”isoksi ja itseriittoiseksi kasvanut aikuinen”.  Ja jos joskus löydän kumppanin, niin kykin ruokakupin vieressä ja katson, että toveri varmasti syö - ja karkaan! -jos motivaationi laskuun tai kaappiin pissimiseeni ei välittömästi reagoida puolison taholta itsesyytöksin!