Epänormaaliudenkehä / Circle of abnormality

On asia, jonka haluan selittää, mutta en meinaa osata – siis osaan niin huonosti, että eilenkin kirjoittelin ”lehmistä vaikka ajattelin vaahteroita”. Kysymys – jos menee nytkään oikein – on epänormaaliuden kehästä: Jos raivokohtauksen kaupassa saanut taapero, olisi yleisölle yhtä tuntematon kuin vaikkapa vyötiäinen, niin voitte olla varmoja, että ympäristön reaktioiden seurauksena taaperoista kasvaisi aivan jotain muuta kuin normaaleja aikusia. On henkilöitä, joilla on aivoissa sellaista vikaa ettei ympäristön reaktioilla ole merkitystä käytöksen toipumiseen – nyt en puhu heistä – vaan puhun ihmisistä, jotka ovat syystä tai toisesta ajautuneet ajattelemaan ja käyttäytymään poikkeavasti, mutta voisivat ympäristön vastareaktiosta riippuen muuttaa suuntaansa. Minulla ei ole enää viiteentoista vuoteen ollut kummoistakaan suhdetta veljeeni, mutta veljen oli ihminen, joka – paremmin kuin äiti ja isä – näki minussa kiljuvan taaperon vyötiäsen sijaan, eli reagoi "hulluuteen" hyvin vähättelevästi (ei siis vähätellen ihmistä, vaan ihmisen käytöstä). Hulluuden vähättelyllä on valtava negatiivinen merkitys hulluuden hengissä-säilymiskykyyn. En tiedä onko veljelläni samaa vaikutusta kehenkään muuhun, mutta minä olisin luultavsti nykyistä vielä paljon oudompi ilman häntä. Aivoni ovat sellaiset – ja vieläpä vammaisen kehon sisällä! – että muodostan helposti syviä ajatus-ja käytösvirheitä, joista ulospääseminen senkin jälkeen, kun olen itse tiedostanut ajatukset virheelliseksi on ollut hyvin, hyvin vaikeaa, eikä olisi mitenkään onnistunut ellen olis löytänyt kuhunkin erilliseen ongelmaan täydellisen sopivaa ihmis-seinää, jota vasten juosta miljoona kertaa uudestaan ja uudestaan, kunnes pääni on muusia ja alistuu! 25-vuotta kestänyt syömishäiriö oli tällainen kaikentäyttävä- ja pilaava ajatushäiriö, joka (tiedoksi muille apua tarvitseville) ryhtyi hiipumaan, kun löysin Gwyneth Olwynin. ... Suhteeni miehiin ja seksuaalisuuteen on toinen valtava ongelmakohta, jonka tiedostan häiriintyneeksi, mutta en pääse ulos: Vähäisimmänkään näihin asioihin liittyvän kokemuksen kohdatessani ryhdyn niin sanotusti sotkemaan seiniä paskalla kenenkään sen jälkeen uskomatta, että voisin ehkä lopettaa, mikäli vastareaktiot eivät olisi niin pois-sulkevia. Toivoisin ettei elämä olisi yhteistyö ja voisin vain operoida aivojani itse, mutta elämä on valitettavan monilta tahoilta mahdoton suorittaa terveesti yksin. ... Olen siis pahoillani, että joudutte kuuntelemaan kun kiljun keskellä citymarkettia – mutta ehkäpä hätärakettimaiset kirjoitukseni auttavat teitä näkemään taaperon eikä vyötiäistä. On kammottavaa tulla nähdyksi vyötiäisenä!

There is a matter I want to explain, but I don’t quite know how –  in my first attempt yesterday I ended up writing about ”cows, though I was thinking about maples”. I think, the term circle of abnormality explains best what I mean: If a toddler having a tantrum in a grocery store would be as unknown to the public as an armadillo, you can be certain that the reactions would be such that toddlers would never grow up being normal adults. There are people with so severe mental deficiencies that no matter how others around them react, their condition won’t improve - I am not speaking of those individuals – I’m talking about people who are for some reason gone astray with their thinking and behaving, but could correct their way, if the feedback from the environment was supportive of the positive change. I haven’t really had any relationship with my brother for fifteen years, but my brother was a person who saw a screaming toddler in me rather than an armadillo – more so than my mom and dad. His reactions to my “craziness” were always reductive (not reductive towards a person, but towards their actions). Craziness cannot survive in an environment where it is not remarked. I don’t know if my brother has the same influence on anyone else, but I would most likely be even more weird without him. My brain – inside the disabled body! – is constructed the way that I have high tendency to form deep thought-and behavioral errors, that I have really, really hard time to escape, even after becoming personally aware of those errors. In fact I have had to find myself a durable human-wall to run against a million times again and again to smash my twisted thoughts and to force myself to surrender, before the dysfunctional thoughts depart. Eating disorder that lasted for 25-years was one of those life-diminishing thought disorders that started to wade away when I found Gwyneth Olwyn (I’ll put a link here, if there is someone else in need of help). … My relationship towards men and sexuality is another huge area in my life which – I’m well aware - is disturbed, but I don’t know how to break free. Even the most insignificant experience that you can imagine on that field makes me (so to speak) paint walls with shit, which of course leads to immediate rejection and lack of faith in others that there is potential in me to behave normally.  I wish life was not a co-operation, and I could myself, in privacy operate my own mind, but unfortunately many facets of life cannot be lived through healthily on one’s own. … So, I apologize for making you listen me scream my head off in a grocery store. But maybe  these “emergency writings” help you to see a toddler instead of an armadillo. It’s horrendous to be seen as an armadillo!